lauantai 8. elokuuta 2020

Lehtiähky ja ahdistus vol1.

Tänään luin nopeasti läpi kolme Me Naiset lehteä.

Päällimmäisin tunne oli ahdistus. Onnellisia, hymyileviä pareja, odottavia äitejä, burnoutin kokeneita sinkkuja..


Parisuhteessa eläminen on kulttuurissamme normaalia ja ihmisessä on jollain tasolla sisään kirjoitettu kaipuu toiseen ihmiseen.

Parisuhde on ihana asia mutta sen tavoittelu ja yhteiskunnan määrittämä ”oikeanlainen” parisuhde on katastrofi. Helposti unohdamme, että voimme elää sellaista elämää kuin itse koemme parhaaksi. Meidän ei tarvitse noudattaa niitä normeja mitä annetaan. Ei tarvitse asua yhdessä, ei mennä naimisiin, ei hankkia lapsia, ei istua sohvalla kainalokkain iltaisin tai käydä matchaavissa tuulipuvuissa kivasti kävelyllä.


Moni haaveilee täydellisestä suhteesta ja roikkuu surkeana huonossa suhteessa vuosia. Josus on helpompi elää siinä toivossa, että asiat muuttuu, joskus ei kykene enää näkemään vaihtoehtoja paremmasta koska itsetunto ja koko minuus on murennettu.


Monelle myös jää ne vanhat suhteet kummittelemaan, miehillä varsinkin tuntuu olevan ongelmia päästä eroon entisistä heiloista. Uutta kumppania verrataan ja entisestä puhutaan.


Olisiko ainoa hyvä vaihtoehto löytää kumppani teininä ja pysyä saman ihmisen kanssa koko elämä? Luulen, että jollain tapaa yksiavioisuuden perusta on nimenomaan se, että suurin osa ei koskaan pääse yli entisistä rakkauksistaan.

Toisille se taas on helppoa.


Toisille rakkauden ja pitkän parisuhteen tavoittelu on pakonomaista. On löydettävä mahdollisimman pian kumppani, mentävä naimisiin ja suoritettava hyvä parisuhde-. Muistan itsekin ajatelleeni, että olen epäonnistunut ilman parisuhdetta. Ihan kuin se tekisi minustaparemman ihmisen, että ”joku jaksaa katsella minua koko elämän”. Sillä ei ollut meritystä mitä itse ajattelin tai tunsin, pääasia oli, etten ollut yksin. Että muutkin näkevät, ettäjoku huolii minut. Tämä on valitettavan yleinen ajattelumalli eikä se ole tervettä.


Parisuhteeseen, seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen asetetaan niin paljon kirjoittamattomia sääntöjä, että niitä ei edes kyseenalaisteta. Se on kamalaa.


Jos minä joskus olen vielä parisuhteessa, haluan, että se rakennetaan juuri niin sekopäiseksi kuin kumpikin osapuoli on.



keskiviikko 5. elokuuta 2020

Video kehollisuudesta

Heinäkuu ei mennyt kuitenkaan hukkaan, vaikka Me Naiset -projekti oilkin tauolla. 
Tein videon kehollisuudesta ja kehonkuvasta. Tämä kiteyttää monien tuntoja siitä, miltä tuntuu elää muiden mielestä vääränlaisessa kehossa ja kokea häpeää, epävarmuutta ja riittämättömyyttä itsestään. 

olkaapa hyvät! 


tiistai 4. elokuuta 2020

Loma, tauko ja kuormitus

Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt tovi.

Oli pakko pitää tauko.

Koko projekti vaatii hirveästi itsekuria ja keskittymistä, aikaa ja ajattelua. Viimeisen kuukauden aikana aivoihini ei ole mahtunut mitään tähän liittyvää. Heinäkuun alussa pystytettiin Hämeenlinnan Taiteilijaseura ry:n La Differance – näyttely tyhjillään olevan kauppakeskuksen tiloihin. Olin toisena juryttajana näyttelyssä ja työtä riitti paljon, omiakin teoksiani on esillä näyttelyssä.

Eilen pystytettiin ryhmänäyttely, Ilmaperintö, Suomenlinnan Ranrtakasarmin galleriaan. Näyttelyssä on mukana Mari Isotalo, Eira Lähteinen, Katri Stenberg ja minä.

Siitä tuli hieno, suosittelen käymään niin galleriassa kuin Suomenlinnassakin elokuun aikana.


Moni muukin asia on vienyt tilaa aivoistani mutta luulen, että saan kaikkeen selvyyden ja itseni takaisin Me Naiset-projektin pariin.

Tunnustan, että en ole edes lukenut Me Naisia neljään viikkoon. Huomenna julkaistaan uusi lehti ja ryhdyn tavaamaan sitä heti aamusta. Koitan myös lukaista pääpointit edellisistä lehdistä.


Tämä retkahdukseni oli hyvä esimerkki siitä, miten vaativa projekti on ja mihin saakka omat resurssini riittävät. Suurimpana tarpeenani tämän ”lomani” aikana on ollut musiikin suurkulutus. En olisi selvinnyt päivääkään ilman monipuolista ja stimuloivaa musiikkia. En kertakaikkiaan ehtinyt miettiä kampauksia, en meikkejä saati vaatteita, treeniohjelmia tai viime aikoina pinnalla ollutta sijoittamista ja säästämistä.


Nyt kuitenkin palaan taas hiljalleen ruotuun.



maanantai 29. kesäkuuta 2020

On niin hyvä olla nainen !


Ajatella, miten paljon naisen asema on viime vuosikymmeninä muuttunut.
Vielä meidän vanhempiemme ikäluokalle oli normaalia olla kotiäitinä tai työssä miehen työn kautta.
Miten paljon ollaan menty eteenpäin tasa-arvossa ja miten paljon meillä on määräämisvaltaa omasta kehosta.
Ajatella, että vielä 80-luvun lopulla naisen piti kysyä mieheltään lupa, mikäli halusi sterilisaation. Aborttikaan ei ole ollut mahdollinen järin kauaa eikä liioin ehkäisykään.

Nykypäivän naisilla on paljon enemmän mahdollisuuksia omaan kehoon, työhön ja elämään nähden mutta silti joitakin jännittäviä tasa-arvokysymyksiä löytyy ihan arkipäivän kielenkäytöstäkin.

Istuimme porukalla iltaa viime viikonloppuna. Paikalla oli muutama nainen ja yksi mies. Olemme kaikki sellaisia, että emme juurikaan mieti sukupuoliasioita kommunikoidessamme toistemme kanssa, on ihan sama, mitä toiselta löytyy housuista tai paidan alta.

Yksi seurueemme naisista sanoi miehelle ”olethan yksi meistä” . Jäimme pohtimaan asiaa. Se, että miesporukassa sanotaan naiselle, että ”olet yksi äijistä” on kehu mutta se, jos mies on yksi muijista, onkin alentavaa. Miksi?

Samoin mietimme sitä, että nainen edelleen pääsee naimisiin ja mies joutuu. Monia muitakin samankaltaisia puheeseen ja asenteisiin liittyviä asioita tuli ilmi.


Naiselle jää useimmiten kodin metatyöt , ihan automaattisesti, siihen vaan ajaudutaan. Usein mies ”auttaa” siivoamisessa tai suostuu hakemaan lapset tarhasta. Ei yhteisen kodin huoltamiseen ja hoitamiseen pitäisi ketään auttaa, ne asiat pitää hoitaa kuitenkin.

Moni mies kokee myös häpeää siitä, että nainen tienaa enemmän tai on muuten menestyneempi.
Ihan kuin sukupuolien välillä olisi jokin kilpailu.

Voiko olla niin, että niin monella sekä miehellä että naisella on niin huono itsetunto, että kokee aina jäävänsä toisen varjoon? Vai onko meille jäänyt tuhansien vuosien epätasa-arvosta niin syvät jäljet, että niitä on vaikea kitkeä?
Miksi aina oletetaan, että vaimo pitää miestä tossun alla tai rajoittaa miehen vapautta?
Onko sellainen ”ei meidän pojan tarvitse tehdä, jos se ei halua” asenne jäänyt vapaasta kasvatuksesta? Vai mistä kaikki johtuu?

Naisilla itsetunto-ongelmat kohdistuu usein ulkonäköön ja miehillä miehisyyden säilyttämiseen. Se on jotenkin kauhean epäreilua kaikkia sukupuolia kohtaan. Miksi meidän tulee suojella omaa sukupuolisuuttamme niin paljon, että se aiheuttaa ongelmia kaikissa toiminnoissa?

Minusta on silti hienoa, miten pitkälle olemme päässeet ja miten vapaata on olla nainen nykyisin. Tietysti se mietityttää, miten miehen rooli maailmassa muuttuu ja miten siihen murrokseen suhtaudutaan kun mies ei enää olekaan perheen pää vaan perheen päitä onkin kaksi. Minusta se on luonnollista, että perheessä on kaksi aikuista (tai useampi).


Naiseuden historia on todella mielenkiintoinen asia ja vielä mielenkiintoisempaa siitä tekee se, että kaikkialla maailmassa ei ole saavutettu niin paljon tasa-arvoa kuin täällä. On hienoa, että meillä on niin suuri vapaus ja olemme arvokkaita ihmisiä, joita ei voi myydä tai antaa kiertoon.

Meillä on kaikki mahdollisuudet, olemme vain itse niiden tiellä omine epävarmuuksinemme.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Misseydenkin takaa löytyy ihminen




Suvi Tiilikaisen terapiaa, toipumista ja traumoja käsittelevä kirjoitus oli mielenkiintoinen esimerkki siitä, mihin suuntaan naisten lehtien kirjoittelu on menossa. Minusta on hienoa, että ulkonäkö ja kauneus ovat saaneet syvemmän ulottuvuuden eikä misseys itsessään riitä jutun aiheeksi.
Myös se, että monessa kirjoituksessa tuodaan jollain tapaa esiin vihjeitä älystä, kunnianhimosta ja ihmisenä kasvamisesta.
Aika moni teksti on jollain tasolla syvempi kuin ennen. Koronan aikana huomasin muutoksen selkeästi. Joku meissä muuttui, vaikka pääosin näyttää siltä, että maailma olisikin palautunut ennalleen.
Rohkeasta ja henkilökohtaisesta kirjoituksesta johtuen avaan itsekin samantyyppisiä asioita omasta elämästäni.
Muutamia vuosia sitten kävin traumaterapiassa noin vuoden. Olisin jatkanut pidempään mutta muutin silloin Tallinnasta takaisin Kankaanpäähän, missä terapiaa ei jatkettu.
Elämä oli heitellyt 90-luvun lamasta asti kaikenlaista eteen ja muokannut aikamoisen sekamelskan päähän. Isäkin siinä Tallinnassa asuessa kuoli ja monia asioita purkautui siinä surressa.
Terapiasta on edelleen hyötyä näin vuosienkin jälkeen, sillä sain työkaluja kohdata arjen ja vähän arjen ulkopuolellakin olevat vastoinkäymiset.
Tänään nousi pintaan suurin ongelmani, josta tuskin koskaan pääsen eroon. Minä en riitä. Vaikka tekisin mitä, se ei ole koskaan tarpeeksi.
Pelkään kuollakseni sitä, että minulle rakkaat ihmiset hylkäävät minut, Muilla hylkäämisillä tai ulkopuolellejättämisillä ei ole niin suurta vaikutusta vaikkei ne kivalta tunnukaan. Riittämättömyys läheisille, itselleni ja jollekin epämääräiselle on vaikein asia.
Traumojen ja tunnelukkojen juuret ulottuu niin syvälle, että niitä ei aina saa yksin kaivettua esiin. Ne sairastuttaa koko kehon ja aiheuttaa monen monta muuta ongelmaa.
Onneksi oppii joka päivä hiukan vahvemmaksi ja uusia keinoja selviytymiseen.


Seuraavaksi ryhdyn etsimään täydellistä kesämekkoa ja näillä näkymin isolieristä hattua. Miten sellaisen saa pysymään päässä onkin sitten toinen kysymys.



maanantai 22. kesäkuuta 2020

Persjalkaisuus, kehut, ruokateolisuus ja mitä vielä?




Me Naisissa oli kirjoitus siitä, miten suomalaisia naisia on aina haukuttu väärinpukeutuviksi persjalkaisiksi, naiset ei osaa ostaa rintaliivejä eikä paljon muutakaan eivätkä pukeudu tyylikkäästi toisin kuin muissa naapurimaissa.
Juttu oli ihanan voimaannuttava.
Joka tuutista tulee informaatiota siitä, mitä tehdään väärin. Harvoin kuitenkaan kukaan missään aminitsee, mitä tehdään oikein. Ei ihme, että meillä on tapana ajatella, etä ollaan jotenkin vääränlaisia eikä ikinä osata olla edes naisia ja ruumiinrakenne on jo syntyperän takia vääränlainen.

Onneksi ollaan menossa paljon mukavampaan suuntaan tässäkin.
On ihanaa lukea kehopositiivisuuteen kannustavia kirjoituksia myös naisten lehdistä. On paljon helpompaa olla olemassa, kun voisi hyväksyä itsensä vähän paremmin.

Minusta on aina ollut huolestuttavaa, että meidän pitäisi näyttää aina 18-vuotiaalta ja jokaisen pitäisi olla ”kaunotar”. Minusta jokainen on kaunis omalla tavallaan, kaunotar on sellainen typerä sana, joka on ihmeellinen arvonimi, jota media antaa joillekin valituille, jotka näyttävät samalta kuin muutkin kaunottaret. Ei tulisi mieleenkään, että yksikään minun tutuistani olisi kuullut esim. äidiltään (saati isoäidiltään, apua) sanaa kaunotar.
Sen sijaan naapurin Liisa on saattanut olla kaunotar ja sinä vain persjalkainen suomalainen niin kuin äitisikin, tai jotain vastaavaa.

Äidit kai näkee lapsensa itsensä jatkumona ja siksi eivät useinkaan, tyttölapsiaan ainakaan, kehu.. Onhan niitä poikkeuksiakin mutta sitten on usein jäänyt sanomatta asiat luonteesta ja älykkyydestä ja lapsiparalla ei ole muuta kuin rapiseva ulkonäkö. Ja ne älyköt kuvittelee olevansa rumia.
Onko siis parempi olla sanomatta mitään? Niin, mene ja tiedä. On parempi jättää negatiiviset asiat sanomatta mutta aina kun näkee jotain hyvää, olisi se hyvä ilmaista, ihan aikuisenakin.
Tosin nykypäivänä jos itse kokee jonkun asian positiivisena niin toinen loukkaantuu kuitenkin.
Eli siis kannattaa olla hiljaa.
Tai puhua vaan tutuille. Tai ei aina kylä niillekään.
Eli kannattaa siis pitää blogia, silloin ei puhu kellekään mutta puhuu kuitenkin. Saa ihan rauhassa kehua kaikkien ihanuutta ja kauneutta ja somia asusteita, eikä kellekään tule paha mieli. Tai tulee tietysti, jos joku lukee sitä blogia..
No mutta mitenkäs tähän nyt päädyttiin.

Tämä oli yhtä sekava ja hankala ajatuskulku kuin se, miten ulkonäköön liittyvä itsetunto rakentuu, mikä siihen vaikuttaa ja kuka sitä oikeastaan säätelee. Medialla on aikamoinen vastuu tässäkin asiassa mutta kuka on media?
Tämä on vähän sama asia kuin joskus luin ruokateollisuuden lausunnon siitä, että kuluttajat haluavat lisäaineita ja väriaineita ruokaansa. En usko, että kukaan niitä oikeasti haluaa.
Eikä kukaan oikeasti voi haluta keskittyä pelkkään ulkonäköönsä oli se sitten sen kohentamista, kohentamisen opettelua tai pelkkää suremista siitä ettei ole kohentanut, pitäisi kohentaa tai jotain muuta.

Helle tekee aivoihin monimutkaisia kiekuroita. Nyt lopetan tämän pohdinnan tähän ennen kuin menee liian villiksi.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Oletko aina nauttinut kesäsi väärin?

Ihanaa lämpöä, kepeitä kesäasusteita ja heleä kesämeikki!

Eihän tässä voi, kun nauttia elostaan biitsillä, ottaa aurinkoa ja nauttia näistä ihanista päivistä! Onneksi Me Naiset antaa hyvät vinkit siihen, miten meikata kesäiho niin, että näyttää meikittömältä!

Ruskettunut ihana iho, pisamat ja paljaat olkapäät kuuluu tähän kesään.
On helpottavaa, että uimarannalla voi olla huoletta vaikka tietysti uv-säteilystä ja kesäihosta täytyykin pitää huolta.

Ihanaa loikoilla rannalla, käydä ystävien kanssa illallisella ja sen jälkeen terassille vilvoittelemaan, kyllä nyt kelpaa..

Vai jäikö poikkeusolot päälle? Vieläkö hirvittää ajatus ihmismassoista, läheisyydestä tai edes kohtaamisesta, julkisesta vessasta puhumattakaan?

Ei se mitään. Vielä ehtii, vai ehtiikö? Oliko se niin, että kesä loppuu juhannukseen? Juhannus on parin päivän päästä..

Niin, että kesä. Onneksi tiedämme, kuinka se pitää suorittaa. Hymyillen, iloisesti, energisesti laukaten pitkin nurmia ja niittyjä. Muista ne pisamat, ne voi myös piirtää jos niitä ei ole luonnostaan. Nauti myös ihanista kesäöistä, kesällä, kun voi nukkua siellä biitsillä. Ja kukaanhan ei tee kesällä töitä, joten siitä on turha murehtia.

Ja muistetaan yhdessä sitten päivittää sinne instaan ne ihanat hetket bestisten kanssa ja pitää seuraajat mukana ihanan rusketuksen asteesta sekä nautituista kesädrinkeistä. Ihan sivistyneesti sitten ja muistetaan joka postauksessa mainita kaloreist ja kiloista, jos on mahdollisesti tullut syöneeksi mitä tahansa. Ja jäätelöstä huono omatunto, muista se. Se on tärkeintä, että mistään ei nauti täysin.


torstai 11. kesäkuuta 2020

Sukupolvi, kuilu ja kehitys

Kirjoitus "Pelkkä pullamässäsukupolvi? " Oli hanan rauhoitteleva.
Siinä kerrottiin x ja y sukupolvien eroista, milleniaaleista ja boomereista.

Jutun mukaan

Boomerit ovat niitä suurien sukupolvien ihmisi, jotka rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan.

sukupolvi x on nyt 45-55 -votiaita

milleniaalit eli Y-sukupolvi on 90-luvulla syntyneitä.

ilmeisesti 80-luvulla syntyneet on jommassa kummassa tai molemmissa sukupolvissa. Itse koen kuuluvani ehkä molempiin..

Jutussa kerrottiin kuinka x-sukupolvea on sanottu uusavuttomiksi, heillä ei ole tavoitteita, ei unelmia eivätkä he jaksa keskittyä muuhun kuin itsensä viihdyttämiseen.
Samaa kai sanotaan nykypäivän miellaniaaleista. Kuitenkin x-sukupolvela menee nykyisin aika hyvin. On rahaa, työtä, lainaa ja lapset.
Kuitenkin arvomaailma on jäänyt vähän heikoksi. On opetettu, että kaikki on jo tehty, varsinkin taiteen ja kulttuurin saralla. Mitään ei voi enää saavuttaa koska kaikki on jo saavutettu. Tätä ei ole milleniaalien arvoissa koska he elävät maailmassa, jossa kaikki on mahdollista.

Olen aina ihmetellyt, mistä minuun on iskenyt vahva käsitys siitä, että mitään ei voi enää saavuttaa, kaikki on jo tehty ja aina on liian myöhäistä. Sehän siis tulee yhteiskunnallisista arvolatauksista, joiden seassa on saanut kasvaa.
Olen aina ollut liian nuori tai liian vanha, liikaa jotain tai liian vähän, mikään mitä tekee ei riitä eikä saavutkset kanna pitkälle. Se on todella erikoinen, jostain ulkoa tuleva käsitys. En tiedä mistä se on tullut, sillä vanhempani ovat kyllä yrittäneet parhaansa mukaan kannustaa siihen että kaikki on mahdollista.
Veikkaan, että 90-luvun laman aikaan kasvaminen on vaikuttanut myös tähän niinkuin moniin muihinkin mahdollisuuksiin ja käsityksiin, arvoihin ja elämänrytmiin.


Me Naisissa puhutaan aika paljon lamasta ja sen vaikutuksista. Lukijakuntahan on nyt juuri se sukupovi, joka siitä kärsi eniten. Minusta se on hienoa, että sen vaikutuksia ei ole unohdettu sillä sellainen katastrofi vaikuttaa kyllä syvästi niin silloin aikuistuneisiin, kasvaneisiin ja syntyneisiin.
Samoin digitalisoituminen ja maailman muutos.
On itseasiassa aika hurjaa miettiä sitä, miten paljon maaimla on muuttunut 90-luvun jälkeen ja miten nopeasti kaikki on tapahtunut.

Muistan, kun meillä ala-asteella opetettiin tietokoneen käyttöä viihteenä muutamalla tunnilla. Sen jälkeen konetta ei juurikaan käytetty. Vasta lukion jälkeen 2006 opettelin käyttämään sähköpostia, 2009 liityin facebookiin ja samaan aikaan opin käyttämään googlea.
Vieläkin moni asia hukassa mutta kaikki tapahtuu pääasiassa koneella.
Milleniaalit sen sijaan leikkii tableteilla jo kaksivuotiaana ja ymmärtää internettiä enemmän kuin minä tulen ikinä ymmärtämään.

Ei ihme, jos tuntuu, että putoilee kärryiltä vähän väliä, ei koe saavuttavansa mitään, jämähtelee paikalleen ja katselee rannalta kun muut menee uudella veneellä ohi.
Onneksi meillä on kauniita rantoja joissa voi katsella laineiden liplatusta, tyynellä säällä niiden perässä saattaa pysyä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Kesäkaveri!

menaiset.fi/kesakaveri osoitteesta löytyy vallan mainio kesäkaveritesti. Varsinkin, kun kesäheilastelu ja muu sellainen on aivan nähty ja niin last season.
Nyt siis vuorossa kesäkaveri.


Olen juuri aloittamassa testin tekemisen.
Ensimmäinen kysymys on Mikä on paras kesäherkku?
Vaihtoehtoja on annettu runsaasti.
jännityksellä odotan, kenet minä saan kesäkaveriksi. Se Selviää kohta.

5 minuuttia myöhemmin:

Testi olikin vallan mukava. Oli itseasiassa han kiva pysähtyä miettimään, mitä kaikkea kesällä on kiva tehdä ja mikä on mukavaa. Testit on sitäpaitsi aina ihania.
Suosittelen.

Minun kesäkaverini oli Tove Jansson. Sikäli ihan mukavaa, että tätänykyä hän on hyvin rauhallinen ja hiljainen kaverina ja myönnän kyllä pitäväni sellaisista..

Kesäkaverisi on Tove Jansson! 

Sinulle täydellinen kesäkaveri on muumien luojana tunnettu Tove Jansson. Rohkea, kapinallinen ja lapsenmielinen Tove on henkinen sielunsiskosi. Teitä yhdistää myös rakkaus mereen ja saaristoon. Yhdessä voisitte viettää kesän tarinoiden, tanssien ja taidetta luoden (sekä tietysti viskiä juoden). 

tiistai 9. kesäkuuta 2020

hiuskriisi ohi toistaiseksi

Noniin!

Nyt on saatu hiusasiat kuntoon. Laitoin punaisen värin, koska sen päälle on helpompi värjätä sitten kun sen aika tulee. Ihan tummaksi en enää taida värjätäkään sitäpaitsi punainen on kivan pirteä vaikka vähän räikeän oloinen.

Leikkasin myös 20 senttiä latvoista mutta se ei kyllä näy missään. Tuntuu tosin. Ihan kuin hiukset olisi jotenkin iloisemmat, jos nyt hiukset voi iloiset olla.

Tässä kuitenkin nyt muutama kuva tuoreestivärjätyistä hiuksista.




Näyttää melkein pinkkiin vivahtavalta mutta kyllä se siitä haalistuu. Iho ainakin on eloisampi. Ne vaalean oranssin hiukset sai kaiken näyttämään jotenkin väsähtäneeltä. Seuraavaksi kokeilen sitä maantienharmaata. Se voi olla aika jännittävä.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Entä jos joku puhuu minulle?


Minäkin olin oikein terassilla muutama ilta sitten!
Oli juuri se sateinen ja tuulinen päivä ihanien lämpimien päivien seassa. Kukaan seurueesta ei halunnut mennä sisälle ravintolaan joten istuimme ulkona palelemassa. Se oli ihan mukava kokemus pitkästä aikaa.
Oli mukavaa nähdä ihania ihmisiä ja jutella niitä nänitä, niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ainoa ero normaaliin oli se, että kotiinmenoaika oli hyvinkin aikainen, pöydässä kiersi käsidesi ja olimme aika kaukana toisistamme.

Olut maistui yhtä ihanalta kuin kesäpäivänä kuuluukin vaikka kylmä ilma hiukan haittasi nautintoa.

Oli ihanaa huomata, että mikään ei ole muuttunut. Toisaalta se oli harmi. Olisinko toivonut kuitenkin jonkin muuttuvan?
Olisinko odottanut, että terassilla olisi ollut uusia ihmisiä? Olisinko odottanut, että itse olisin toisenlainen?

Oli outo tunne lähteä ulos. Se oli ensimmäinen kerta ihmisten ilmoilla moneen kuukauteen. Laitoin meikit, hiukset ja vaatteet puolessa tunnissa, koska tuli kiire. Kokoajan olin epävarma siitä, onko hiukset hyvin, onko huulipuna poskilla, osaanko istua enää ihmisiksi, osaanko puhua normaalisti, olenko jotenkin liikaa tai liian vähän?
Kauheaa. Mitä kaikkea eristys ihmiselle tekeekään.
Minä, joka olen ollut niin onnellinen yksinäisyydessäni, olen alknaut entistä enemmän pelätä ihmistenilmoja. Mitä jos en haluakaan enää lähteä ulos? Entä jos en osaa meikata? Entä jos.. Entä jos.. Entä jos joku puhuu minulle?

Ehkä keskityn vaan edelleen hiuksieni miettimiseen niin nämäkin kysymykset häviää..