keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Galleria Koneessa Hämeenlinnassa 24.10-17.11.2020

MINTTU SAARINEN Saako lihava nainen tanssia? 24.10. - 17.11.2020

 Minttu Saarisen näyttelyssä videoteokset, maalaukset ja esinekoosteet puhuvat naiseudesta, elämästä ja kehollisuudesta.

Lihavuuden stigma ei kohdistu vain ylipainoisiin naisiin vaan kaikkiin naisiin sosiaalisena ja emotionaalisena ongelmana.
 Ruumiin paino ja koko ovat keskeisiä naisruumiin hyväksyttävyyden määrittelijöitä, mikä aiheuttaa riittämättömyyden tunteita ja estää nauttimasta täysipainoisesta elämästä. 

Lihavuus symboloi kontrollin menetystä, sairautta, yhteiskunnan rappiota, laiskuutta ja älyllistä heikkoutta, monia sellaisia asioita, joita on historiassamme liitetty yleisesti naissukupuoleen. Tanssi puolestaan ilmentää älyllisyyttä, kulttuurin kehitystä, seksuaalisuutta, sulokkuutta ja yhteenkuuluvuutta. Tanssin voi siis käsittää lihavuuden vastakohtana. 

Näyttelyni teokset käsittelevät naiseuteen ja naisen kehoon kohdistuvia vaatimuksia, rituaaleja, toiveita ja mielikuvia, joita yhteiskunnallinen keskustelu, muoti ja arjessa totuttu kuvasto pitävät yllä. Halusin päästä mahdollisimman syvälle aiheeseen ja ymmärtää median vaikutusta naisen rooliin ja odotuksiin naiseudesta. 

Aloitin helmikuussa 2020 yhdeksän kuukauden kokeilun, jonka aikana seurasin Me Naiset -lehden ohjeita naiseuden toteuttamisesta nykykulttuurissa. Kokeilua on voinut seurata Myski-Impi blogissa, jossa käsittelen aihetta myös kokeilun jälkeen. 

Teokseni ovat monipuolisia tulkintoja kokemuksistani ja keräämästäni aineistosta. Tekniikat valikoituvat ajatusten ja oivallusten kautta, nivoutuvat yhteen kokonaisuuksiksi, jotka muodostavat monitulkintaisia huomioita elämästä, ihmisyydestä ja niihin kohdistuvista vaatimuksista. Näyttelyssä on nähtävillä videoita, maalauksia ja esinekoosteita. Teoksilleni tyypillistä ovat ristiriidat, melankolia, huumori, runsaus ja outous unohtamatta kerroksellisuutta ja mahdollisuutta monipuolisiin tulkintoihin. 

Minttu Saarinen s. (1987) asuu ja työskentelee Hämeenlinnassa. Hän valmistui Kankaanpään taidekoulusta vuonna 2014 opiskeltuaan siellä maalausta ja kuvanveistoa. Opiskelijavaihdossa Tallinnan yliopistossa Saarinen opiskeli maalauksen lisäksi performanssia ja taidekasvatusta. Yksi hänen performanssihahmoistaan on Kaija Vuolas, 70-vuotias pariisilainen taiteen asiantuntija. Saarinen on Hämeenlinnan taiteilijaseuran puheenjohtaja, Ars-Häme ry:n varapuheenjohtaja sekä Taidemaalariliiton kokelasjäsen. Lisätietoja: www.minttusaarinen.com myskiimpi.blogspot.com Lehdistökuvat: galleriakone@gmail.com tai 040 451 1197

16 päivää jäljellä!

Noin kahden viikon päästä alkaa näyttelyni Saako lihava nainen tanssia? Galleria Koneessa Hämeenlinnassa. Olen uppoutunut näyttelyn teoksiin, ripustukseen ja teksteihin. Näyttelystä tulee henkilökohtainen, rohkea ja paljastava. Laitan itseni likoon kaikin mahdollisin tavoin, pieni häpeä ja jännitys on läsnä takaraivossa. Mielessäni pyörittelen kokemiani asioita Me Naiset-projektista, joka loppuu 16 päivän päästä. Tänään on keskiviikko. Lehti ilmestyi tänään. Olen jo muutama viikko sitten huomannut itsessäni irtautumista projektista. Loppusuora häämöttää ja omistautuminen alkaa hiipua. Yritän pinnistää ja lukea uusimman lehden. Sivulla 16 alkaa jo ahdistaa. Silmälasikehyksillä ilmettä kasvoihin, meikkivoidemainos, pikainen kertomus jonkun häämatkasta ja lukemista kirjoista, jonkun henkilön katsaus omaan syksyyn, rakkauteen ja keskenmenoon, kirjasuosituksia, apteekkituotemainos, kuvia meikatuista naisista, jotka katsovat kaihoisasti tai intensiivisesti hiukan kamerasta sivuun, muotiblogimainos, nopea katsaus naisiin kohdistuvan väkivallan journalistiikkaan.. Pintaa, hymyjä, kepeyttä. Tekstiä , jota en jaksa lukea. Pinnistän vielä. Ei. Pidän tauon. Mietin, saanko luovuttaa jo viime metreillä? Ei, kyllä minä vielä ainakin tämän lehden luen. Saa nähdä miten kauan siinä menee. Hylkimisreaktio on aika voimakas. Mitä sitten kaipaisin lehdeltä? En tiedä. Tässä vaiheessa on vaikea sanoa. Mutta en enää halua tätä. Minun todellinen maailmani on niin erilainen. Miten muka? Mikä tässä mättää? Seuraavat viikot voin ehkä keskittyä tähän kysymykseen sen sijaan, että eläisin tätä totuutena.

lauantai 26. syyskuuta 2020

Ikä, arvokkuus, kokemus ja aika?

Aina välillä tulee vastaan ennakkoluuloja ja oletuksia ikäerosta parisuhteessa tai ystävyydestä. Edelleen näemme ikäeron jotenkin kummallisena, on ehkä yleisempää että yhdessä hengailevat ihmiset ovat jokseenkin saman ikäisiä. Minun lähipiirissäni ei ole ollut mitään normia tähän. Vanhemmillani oli lähemmäs 20 vuotta ikäeroa eikä ystäviäkään jaoteltu iän mukaan, oli kaikenlaisia ja ikäisiä miehiä ja naisia. Iästä tai ikäerosta ei puhuttu oikeastaan ollenkaan, vanhenemisesta ja ruumiin rapistumisesta ehkä, mutta ikä sinällään ei ollut koskaan mikään kysymys. Ehkä tästä syystä en ole koskaan ymmärtänyt ikää erottavana tai yhdistävänä tekijänä. Ikä on numeroita, toisilla se näkyy kehossa, toisilla muunlaisena kehityksenä, joillakin molempina. Pääasiassa (toivoisin) eletyt vuodet tuo kokemusta, näkemystä ja itsevarmuutta niin ja tietenkin tasaisuutta. Kaikilla ei niitäkään. Minulla on kaiken ikäisiä ystäviä, vanhimmat ehkä siinä 70 ikävuoden hujakoilla, nuorimmat 25. Eroa on ainoastaan eletyillä kokemuksilla, jokainen on kehitysvaiheen eri kohdassa itsensä kanssa. Minusta se on rikkaus. Toiset oivaltavat elämästä jotakin nuorempina, toiset myöhemmin, harvat ei ikinä. Mutta ikä ei kuitenkaan ole se, mikä tekee ihmisestä arvokkaamman, älykkäämmän tai paremman, ei tosin huonompaakaan. Tässä taannoin eräs henkilö sai minulle raivokohtauksen ja huusi : ”minä olen sinua vanhempi, minulla on enemmän kokemusta näistäkin asioista”. Jäin miettimään tätä lausahdusta ja harmikseni totesin, että se ei valitettavasti pidä paikkaansa. Ikä ehkä tuo kokemusta mutta mitä niistä kokemuksista on valmis oppimaan ja kuinka ne käyttää hyväkseen, on eri asia. Ja miten ”minua kokeneempi” henkilö voi ylipäänsä vedota ikään, eikö se ole vähän hassua ja vanhanaikaista? Jäin miettimään niitä kokemuksia ja oppeja mitä se ikä sitten tuo. On kauhean vaikea saada sellaisesta ajatuksesta kiinni ja yrittää ymmärtää, miten ihmiset iän kokevat. Ehkä ne, jotka kokevat sen tuovan mukanaan jotakin arvovaltaa, eivät löydä sitä itsestään, on pakko ottaa jokin tällainen ”ulkopuolinen” seikka kohottamaan omanarvontuntoa? Minusta tuntuu, että oma ikäni on yhdentekevä. Ehkä enemmän hirvittää ne vuodet, joita on kulunut. Mitä sain aikaan? Teinkö mitään? Puhuin juuri tuttavalleni ajasta jonka asuin Tallinnassa ja kauhistuin tajutessani, että siitä on 7 vuotta aikaa! 7! melkein kymmenen! Minä, joka tulin nykyiseen paikkakuntaani käymään tavoitteenani muuttaa takaisin Tallinnaan, olen asunut Suomessa melkein 10 vuotta? Mihin se aika meni? Opinko tänä aikana jotakin? Ehkä opin ainakin sen, että aika on suhteellista, ikä numeroita ja arvokkuus jotain muuta kuin ikä tai ikäero.

tiistai 15. syyskuuta 2020

Viimeisimmissä lehdissä on ollut haastatteluja jääkiekkoilijoiden vaimoista, entisiä missejä ja malleja, somasti luovia, terveysalan yrittäjiksi ryhtyneitä, äitejä, kodin hengettäriä. Kotona kiltisti odottavia, puolisoaan tukevia ja edustavia ihanuuksia. On puhuttu rakastumisesta, auvoisesta suhteesta alamäkineen ja ongelmineen, kuitenkin aina toisiaan tukien, idyllisessä kodissa ja niin edelleen. Ei ihme, että hienoista kotirouvista ja jalkapallovaimoista on tehty sarjoja ja heidän elämänsä seurataan. Kaikki on niin ihanan idyllistä, mitään ei puutu. Kuitenkin jollain tapaa yritetään luoda kuvaa ”mekin olemme vain ihmisiä” mutta sekin jää pinnalliseksi yritykseksi, sillä kulissien ja täydellisyyden ylläpitäminen on kuitenkin se pääasiallinen tehtävä. Tämä itse asiassa pätee lähes kaikkiin julkisuuden naisiin. Lähes jokainen jossain välissä julkista elämäänsä haluaa painottaa ihmisyyttään mutta kuitenkin jatkaa samaan malliin idyllisen elämän esiintuomista. Mikä meitä kiehtoo sellaisessa Kardashian-tyyppisessä maailmassa? Katsomme muovisia hyaluron huulisia kasvoja ja täydellisiä vartaloita päivästä toiseen, kuuntelemme tyhjää puhetta ja mietimme, kuinka voisi itse olla samanlainen, vaivumme epätoivoon, kun ymmärrämme ettemme voi. Mutta miksi edes haluaisimme? Voisiko olla hyvä muistella miten ihana elämä meillä pääasiassa on? On ihana perhe, ystävät, lemmikit, koti , kenellä mitäkin. On ihania mielenkiinnonkohteita ja rutiineja. Uusia mahdollisuuksia, aina voi opetella jotain uutta vaikka youtubesta. Kunpa vaan pystyisimme nauttimaan elämästä sellaisena kuin se nyt juuri on . Tämähän ei ollut lehden sanoma. On kai ihmiselle hyvästä tuntea huonoa omaatuntoa tekemisistään ja jatkuvaa alemmuudentunnetta, silloin markkinatalous pyörii ja ostetaan lisää uusia tuotteita, jokta parantavat meitä ihmisinä sisältä ja ulkoa.

tiistai 8. syyskuuta 2020

Hyvinvointi ja onni?

Lehdessä oli juttu Susanna Laineesta, joka jättää Puoli seitsemän-ohjelman juontajan työn, sillä työ alkoi olla koko elämän sisältö. Toinen juttu käsitteli onnellisuutta ja ihmisen omaa arviota omasta onnellisuudestaan. Olen miettinyt samoja teemoja tässä jo jonkin aikaa. Varsinkin korona-ajan jälkeen olen huomannut, että kokoaikainen työn miettiminen ja työssä oleminen alkaa kuluttaa. Olisi ehkä aika jo elämälle. Ihan omalle, sellaiselle mihin kuuluu monipuolista olemista ilman jatkuvaa työasioiden miettimistä. Kuvataiteilijana ja kulttuurityöläisenä on helppo sekoittaa vapaa-aika työhön. Jotenkin ne vaan sulautuu yhteen eikä enää tiedä missä raja menee. Olen kuvitellut olevani ihan perusonnellinen ihminen vaikkakin kiire ja stressi välillä laukaisee pieniä alakuloisia kausia. Nyt olen päättänyt himmailla. Olen päättänyt jättää kaikki ylimääräiset työt pois ja keskittyä omaan uraani vuoden vaihteen jälkeen. Olen myös päättänyt keskittyä hyvään ja onnelliseen elämään. Olenko vuosiin edes miettinyt sitä, mikä tekee minut onnelliseksi, mistä nautin ja mikä tuo iloa? Olenhan minä. Vastaus on ollut työ. Vaihtuvat ja jännittävät projektit, uudet ideat, asioiden kehittäminen ja uuden oppiminen. Mihin se on vienyt? No ei juuri mihinkään. Kaikkea on tullut tehtyä ja uusia juttuja kokeiltua mutta sen aika taitaa olla nyt ohi. Nyt on aika kesittyä itseen. Psykologi Ed Diener on ehdottanut, että onnellisuuden sijaan puhuttaisiin henkilökohtaisesta hyvinvoinnista. Se olisi kieltämättä parempi ja helpommin ymmärrettävä käsite. Siihen on myös helpompi pyrkiä kuin onnellisuuteen. Onnellisuus on kuitenkin sanana jotenkin saavuttamaton, kaukainen ja häilyvä. Hyvinvointiin sen sijaan voi liittää helpommin henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin sekä tasapainon elämän ja työn välillä. Jutussa puhuttiin myös siitä, miten vaikeaa on erottaa halut ja tarpeet. Tämän on varmasti kaikki huomanneet. Miten helppoa on esimerkiksi kirjoittaa illalla vielä viimeiset sähköpostit tai hahmotella jokin uusi projekti sen sijaan, että menisi aikaisin nukkumaan, nauttisi hetken rauhasta ja nukkuisi tarpeeksi. Omasta hyvinvoinnnista on niin helppo tinkiä, sehän olen vain minä ja minun elämäni. Pitäisi ehkä muistaa, että kohtelisinko tai neuvoisinko läheisiäni elämään kuten itse elän?

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

meikkiä

Tässä pikkuinen kuvakooste meikkaamisesta. 
Kokeilin punertavalle iholle tarkoitettua vihreää mönjää, en tiedä oliko siitä mitään hyötyä. 

Mönjän lisäksi kulmakynä, poskipuna, ripsari, luomiväri, kajaali, meikkipuuteri ja varjostuspuuteri

perjantai 4. syyskuuta 2020

huulipunakokeiluja

Miten erilaiset huulipunat vaikuttaa yleisilmeeseen ja mikä kenellekin sopii. 
Tässä muutamia kokeiluja. 

Pysyn ehkä vähän luonnollisemmissa sävyissä. 



torstai 3. syyskuuta 2020

Lisää unta!

Viime viikot on olleet aikamoista suorittamista. Olen keskittynyt töihin vähän liikaakin ja tehnyt pitkää päivää. En ole juuri saanut nukuttua, sillä pitkän päivän jälkeen rauhoittuminen on ollut mahdotonta. Rakkausasiatkin pyörii mielessä työn ohella. Sen vähän vapaa-ajasta, mitä on ollut, olen istunut rannassa miettimässä tai ollut lenkillä. Eilinen Me Naiset toi helpotuksen suorittamiseen, sillä siinä puhuttiin unesta ja nukkumisesta. Eilisen vietin siis päiväunien merkeissä ja illalla menin jo kymmeneltä nukkumaan. Uni tuntui hyvältä. Seuraavan viikon keskitynkin nukkumiseen ja himmailuun. Töitä on edelleen paljon mutta ei onneksi siinä määrin, mitä aiemmin. Yritän saada elämän tasapainoon niin kuin lehden teemana oli tällä viikolla. Ei liiikaa töitä, ei liikaa mitään, ei hirveitä aikatauluja ja mielekkäämpi elämä. Nukkumisen ohella koitan saada rakkauskuviot järjestykseen ja löytää tasapainon pariutumisen ja työn välille. Mitä se ikinä tarkoittaakaan. Tällä kertaa lehti oli armollisempi eikä pariutumisesta tai parisuhteesta puhuttu niin voimallisesti. Ehkä saan hetken hengähtää treffeiltä ja tinderistä. Asioita, joita en ole ehtinyt tehdä on paljon. Pitäisi kokeilla erilaisia huulipunia ja kulmakarvatkin on laittamatta. Ehkä tällä viikolla saan aikaan nekin. Katsotaan, mitä viikko tuo tullessaan. Voi myös olla, että keskityn niin nukkumiseen, etten muuta teekään. Joskus on hyvä hengähtää.

maanantai 31. elokuuta 2020

Henkisestä väkivallasta parisuhteessa

Lehdessä oli kirjoitus nuoresta naisesta, joka oli kokenut väkivaltaa parisuhteessaan ja lopulta hakenut apua kriisikeskuksesta ja päässyt eteenpäin tajuttuaan, että asiat eivät ole kunnossa. Moni suhde perustuu miellyttämiselle. Ei tarvita aina fyysistä väkivaltaa, henkinenkin on tarpeeksi paha. Henkistä väkivaltaa on monenlaista eikä se välttämättä ole sellaista, minkä edes tajuaa, mieltä kalvaa riittämättömyys, tarve miellyttää ja jatkuva varpaillaan olo, jonkinlainen etäisyys ja kummallinen valtasuhde. Parisuhteiden aiheuttamista traumoista on haastavaa päästä yli. Parantuminen ja itsensä korjaaminen kestää vuosia, jos tapahtuu ikinä. Moni onneksi hakeutuu terapiaan mutta ei kaikki. Samaan tilanteeseen ajautuu helposti uudelleen, sillä uhrin asema tuntuu luonnolliselta ja tutulta. Se vaatii uudeltakin kumppanilta skarppaamista, että ei anna toisen uhriutua. Nuorena koetusta väkivallasta ja huonoista parisuhteista on helpompi päästää irti ja toipua. Miten vaikeaa on yli nelikymppisenä lähteä väkivaltaisesta parisuhteesta? Vuosien parantelun jälkeen voisi ehkä ryhtyä uuteen suhteeseen, vai voiko? Onko nuorempana ylipäänsä helpompi lähteä, kun on vielä usko siihen, että elämää on edessä? Monesti suhde itseen muuttuu ja elämä näyttää epätoivoiselta. Monen itsetunto ja usko elämään murenee niin, ettei ole kykyä selvitä edes arkipäivästä. Eikä toisen rikkomiseen vaadita paljoa. Joskus yksi lyhytkin parisuhde voi viedä itsetunnon ja uskon tulevaisuudesta. Ihminen kuitenkin kaipaa läheisyyttä ja hyväksyntää, sen saamiseksi moni taipuu epätoivoisille mutkille ja lopulta menettää itsensä. Tulee riippuvaiseksi toisesta ja halveksivasta ilmapiiristä. Mutta miten löytää työkaluja omien rajojen löytämiseen ja sellaiseen vahvuuteen, ettei lähde mukaan henkisen väkivallan kierteeseen? Toisinaan tuntuu helpommalta vastaanottaa halveksintaa ja kuin kunnioitusta. Ihan kuin rakkaudesta ja myötätunnosta olisi tullut jonkinlaista peliä ja ne pitäisi ansaita.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Tinder x 2

 

Tinder x 2


Olen ollut tinderissä nyt viikon, kaksi. Tämä on toinen Tinder-jakso Me Naiset kokeilun aikana. Aiempi oli keväällä ennenkoronaa ja silloin keskityin enemmän juttelemaan ihmisten kanssa ja hain sitä, mitä miehet naiselta haluavat. En ollut omalla ammatillani tai sellaisilla kuvilla, jotka oikeasti näyttävät minulta. Tein sellaisen profiilin, minkä oletin olevan naisen ihannekuva.

Niin se olikin. Keskusteluja tuli hirveä määrä ja juttujen aiheet pysyivät mies-nais asetelmassa. Puhuttiin treenaamisesta, ulkonäöstä ja sellaisesta turhanpäiväisestä. Miehet tuntuivat olevan kiinnostuneita sellaisesta pinnallisesta läpätyksestä.


Nyt tein profiilin, jossa olen ihan oma itseni. Kuvissa on sekä Me Naiset ajan kuvia, että oman tyylini kuvia. Teksti on minua, ei sitä, mitä joku toivoisi.


Päätin lähteä tähän tinderkokeiluun ihan tosissani ja ihan omana itsenäni. Jutella niitä asioita, mitä itse koen mielekkääksi.

Joitakin keskusteluja on synytnyt. Muutamat ovat tyssänneet kyllä heti alkuunsa. Pääosin olen tavannut introvertteja nörttityyppisiä miehiä. Olen itsekin introvertihko, ambivertti olisi ehkä parempi määritelmä.

En syty seikkailijoista tai sliipatuista tyypeistä, minusta älykkyys on kiehtovaa ja asioiden sanallistaminen. Puhuminen.


Olin yksillä treffeillä. Ne eivät olleet järin miellyttävät. Istuimme puolisen tuntia kahvilla ja jouduin lähtemään. En pystynyt jäämään tilanteeseen, jossa yritän kannatella keskustelua.

Mies olisi ollut kiinnostuneempi minusta kuin minä hänestä.


Luulen, että minulla on jokin sitoutumiskammontyylinen tila. Kun lähden treffeille, en ehkä anna toiselle edes mahdollisuutta. Kun ihastun, ihastun palavasti mutta sellaiseen mieheen, joka on täysin saavuttamaton. Se on kai turvallista, kun tietää ettei mikään johda mihinkään.

Ihastuminen kuitenkin antaa toivoa ja energiaa, sitä alkaa tuntea uudenlaisia tunteita ja tuntemuksia.


Katsotaan, mitä tämäkin tuo tullessaan ja miten oma käsitykseni nykypäivän treffikulttuurista ja deittailusta muuttuu vai muuttuuko ja miten pääsen siihen itse sisälle?


Suurin vaikeus on ollut se oletus, että ensin mennään sänkyyn ja vasta sitten tutustutaan. Minusta se menee toisin päin.

Intiimiys ja läheisyys vaatii mielestäni niin paljon luottamusta, ettei sitä voi vain suorittaa tuntemattoman kanssa.




perjantai 28. elokuuta 2020

Ensimmäinen puhtaasti seksiin liittyvä tehtävänanto

 



Me Naisten kehotuksesta olen liittynyt Tinderiin ja pariin muuhun deittisovellukseen.

Olen käynyt yksillä treffeillä ja muutamat on suunnitteilla, kunhan aikataulu antaa myöden.

Pyrin pysymään avoimena ajatukselle parisuhteesta ja läheisyydestä.

Vielä ei ole tullut vastaan sellaista, mikä olisi ollut tuntunut mitenkään mahdolliselta. Pariutumiseen liittyen tämän viikon lehdessä oli vinkkejä Ina Mikkosen Runkkarin käsikirjaan liittyen. Lehdessä on puhuttu intiimiydestä ja seksuaalisuudesta mutta ei varsinaisesti seksistä tai muusta kanssakäymisestä. Enemmän parisuhteesta ja deittailusta mutta ei suoraan viitattu seksin harrastamiseen. Tämä on ollut itselleni varsin hyvä asia. Nyt kuitenkin on toimittava ohjeiden mukaan.

Lyhennettynä ne menivät jokseenkin näin:


1. ”Kun häpykarvoja hipelöi, ne lähettävät hermostolle mielihyväsignaaleja.”


2. ”jos haluaa kertoa kumppanille esimerkiksi suuseksitoiveistaan, näyttäminen toimii usein sanoja paremmin. Pyydä siis kumppaniasi ojentamaan kätensä ja imuttele hänen käsivarttaan tavalla, jolla haluaisit hänen antavan suuseksiä sinulle.” – ” ”Pornosta kannattaa maksaa”


3. ”Orgasmin voi saada pelkän hengitystekniikan avulla”


Tästä tulee mielenkiintoinen tehtäväsarja. Onneksi kuitenkaan ei ollut puhetta varsinaisesta penetraatiosta eli tehtävät voi suorittaa luovuutta käyttäen. En silti ole vielä aivan varma, kuinka tämän tulen toteuttamaan mutta aloitan hengitysharjoitukset jo tänään.


Apua! 

Kyllä tästä selvitään! 


Tehtävä 1. Suoritettu. Käytin hyväkseni La Differance näyttelyssä olevaa Reima Hirvose COW ME -teosta.