keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Kevättä ilmassa! #1

Olen koko kevään keräillyt tarinoita ihmisten pariutumisesta ja niistä rohkaistuneena päätin itsekin kokeilla Tinderiä, Suomi24 -treffejä ja Happy Pancake -sovellusta.

Ensimmäinen päivä Pancakessa oli hauska ja monipuolinen. Viestittelin monien tyyppien kanssa ja sehän oli vallan kivaa, sillä jouduin muutenkin makaamaan hirveässä flunssassa sängyn pohjalla.

Seuraava päivä meni samoissa merkeissä ja ehdin jo ihmetellä, kuinka ihania ihmisiä on niin paljon.

No kolmas päivä valkeni ja kuumeenikin oli jo laskenut. Suurin osa keskusteluista tyrehtyi tosi nopeasti. En saanut mistään kiinni ja tylsistyin.

Jatkoin muutaman päivän parin tyypin kanssa juttelua mutta eivät nekään innostaneet. Tyypit oli kivoja ja asiallisia, mutta puhuttavaa ei vaan enää ollut. Mielikuvitus loppui kesken monella, he eivät olleet kiinnostuneita lainkaan samoista asioista kuin minä ja ei vaan siis natsannut. Harmitti.

Päätin kokeilla Suomi24 -treffejä.

No siellä olikin sellainen herra, joka kommentoi profiilitekstiäni älykkääksi ja sanoi olevansa iloinen siitä, että jossain on nainen joka osasi kirjoittaa älykkään ja johdonmukaisen tekstin. Siinä sitten juteltiin useampi päivä. Hän oli oikein fiksu ja mukava tyyppi. Mutta kävi ilmi sama juttu kuin muillakin, hänen älyllisestä avustaan huolimatta hän oli aika tönkkö. Sellainen putkikatseinen. Odotti enemmän naimisiinmenoa, lapsia ja omistusasuntoa. Ei mitään impulsiivisuutta, huumoria tai pilkettä.

Sekin keskustelu sitten tyrehtyi.

Tinderissä kestin puolitoista vuorokautta. En vain kyennyt. Oli kauheaa saada niitä kaikkia pareja, jotka ei koskaan puhuneetkaan mitään. Oli kauheaa pyyhkäillä ihmisiä ees taas ja huomata jossain vaiheessa olevansa transsinomaisessa tilassa pyyhkimässä porukkaa tajuamatta mitä tekee. ”Ei, ei, ei, ei, no vitsi toi olis ollu kiva, ei, ei, ei, ei. Siis oikeesti?” Ei ollu kyllä mun juttu sekään.

Kestin tosiaan puolitoista päivää.

Siinä siis minun kokemukseni deittipalstoilta. En taida mennä enää ikinä. Ei vaan toimi.

Mutta missä niitä ihania ihmisiä sitten näkee? No ei missään. Ei olisi ehkä pitänyt luovuttaa, mutta se jotenkin kävi tosi ahdistavaksi. Ja miten pahalta tuntuu sanoa jollekin, että ei tää nyt toimi.

Baareissakaan eivät ihmiset enää puhu toisilleen. En tosin käykään sellaisissa baareissa, missä porukka pariutuu. Enkä ole sellainen tutustuja muutenkaan. Jos näen jonkun ihanan tyypin, niin ensimmäisenä juoksen karkuun. Tai ainakin menen piiloon. Ja sitten salakavalasti onnistun nolaamaan itseni aivan täysin koska olen minä. Ja miksi ihmeessä sitä täytyy asettaa itsensä niin kummallisiin tilanteisiin ja tuntea niin vahvasti ja olla pöljä?

Eikö voisi vain antaa asioiden olla ilman mitään biologista pariutumisen pakkoa?

-Minttu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti