Entä jos joku puhuu minulle?
Minäkin olin oikein
terassilla muutama ilta sitten!
Oli juuri se
sateinen ja tuulinen päivä ihanien lämpimien päivien seassa.
Kukaan seurueesta ei halunnut mennä sisälle ravintolaan joten
istuimme ulkona palelemassa. Se oli ihan mukava kokemus pitkästä
aikaa.
Oli mukavaa nähdä
ihania ihmisiä ja jutella niitä nänitä, niinkuin mitään ei
olisi koskaan tapahtunutkaan. Ainoa ero normaaliin oli se, että
kotiinmenoaika oli hyvinkin aikainen, pöydässä kiersi käsidesi ja
olimme aika kaukana toisistamme.
Olut maistui yhtä
ihanalta kuin kesäpäivänä kuuluukin vaikka kylmä ilma hiukan
haittasi nautintoa.
Oli ihanaa huomata,
että mikään ei ole muuttunut. Toisaalta se oli harmi. Olisinko
toivonut kuitenkin jonkin muuttuvan?
Olisinko odottanut,
että terassilla olisi ollut uusia ihmisiä? Olisinko odottanut, että
itse olisin toisenlainen?
Oli outo tunne
lähteä ulos. Se oli ensimmäinen kerta ihmisten ilmoilla moneen
kuukauteen. Laitoin meikit, hiukset ja vaatteet puolessa tunnissa,
koska tuli kiire. Kokoajan olin epävarma siitä, onko hiukset hyvin,
onko huulipuna poskilla, osaanko istua enää ihmisiksi, osaanko
puhua normaalisti, olenko jotenkin liikaa tai liian vähän?
Kauheaa. Mitä
kaikkea eristys ihmiselle tekeekään.
Minä, joka olen
ollut niin onnellinen yksinäisyydessäni, olen alknaut entistä
enemmän pelätä ihmistenilmoja. Mitä jos en haluakaan enää
lähteä ulos? Entä jos en osaa meikata? Entä jos.. Entä jos..
Entä jos joku puhuu minulle?
Ehkä keskityn vaan
edelleen hiuksieni miettimiseen niin nämäkin kysymykset häviää..
Kommentit
Lähetä kommentti