Kehuja ja kiitoksia

Luin Mintun lähettämää tekstiä kiitoksen ja kehujen ääneen sanomisen tärkeydestä. Minttu oli otsikoinut tekstin sanoilla ”Onko tästä mihinkään?”. Melkein tuli tippa linssiin tekstiä lukiessa. Toivottavasti Minttu osaat ottaa tän kehun nyt vastaan, sillä kyllä on! Tekstistä todellakin on mihinkään, se on täynnä tärkeitä huomioita ja raastavaa totuutta siitä, miten hölmösti ja egoistisesti ihmiset välillä ajattelevat. Ja susta on mihinkään, susta on kaikkeen! Oot Minttu hieno ja fiksusti ajatteleva, taitava ja kaunis ihminen!

Lukekaahan te muutkin.

Palaveri, valmistautuminen iltaan ja salakuvausta kylppärissä, hoituu.

Olen kiinnittänyt viimeaikoina huomiota siihen, miten puhun itselleni ja miten olen muiden kuullut puhuvan itselleen. Aiheeseen liittyen katsoin Vatsamielenosoituksen klipin aiheesta ”mitä jos ystäväsi puhuisi sinulle samalla tavalla?” Se oli aika valaisevaa katsottavaa.

Miten uskomatonta onkaan se, millä lailla itseensä suhtautumista opitaan vanhemmilta ja ympäröivältä maailmalta. Suomalaiseen kulttuuriin, varsinkin pohjalaiseen, kuuluu, ettei saa liikaa kehua. (Minun suvussani se tarkoittaa, ettei kehuta lainkaan, ettei vaan ylpisty.) Se on toisaalta ihan hyvä ajatus mutta kultainen keskitie olisi tässäkin hyvä juttu. Pöhköä on tietysti kehua sellaisista asioista joissa ei ole totuuden hiventäkään. Kehuminen ja kauniit sanat on kuitenkin hirveän tärkeitä, niin kuin myös kiitokset.

Itse en muista juuri lainkaan kuulleeni mitään kehuja tai kannustusta ikinä mistään aiheesta. Aina on kuitenkin muistettu sanoa kaikki negatiivinen. Isoäitini juuri tunnusti muutama päivä sitten, että hänen on täytynyt viime vuosina opetella kiittämään ja kehumaan, sillä muuten kukaan ei auttaisi häntä. Tästä seurasi puhe siitä, kuinka kukaan ei tee enää mitään pyyteettömästi. Koitin kysyä häneltä että onko pyyteetön tekeminen sitä, että siitä saa haukkuja mutta ei koskaan kehuja? Kehu ja kiitos eivät ole verrattavissa palkkaan. Vastaukseksi sain ”kissa kiitoksella elää”.

Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Ymmärsin kuitenkin, miksi itsellenikin on hankalaa kehua ja miksi sitä on hyvä opetella. Samasta syystä en ole koskaan odottanut kiitosta mistään tekemisistäni, mutta kiitos on myös reaktio toisen tekemiseen. Jos ei koskaan saa palautetta tai saa vain negatiivisia kommentteja, tulee äkkiä näkymätön olo. Silloin ryhtyy miettimään, onko tekemisestä mitään hyötyä ja huomaako sitä kukaan.

Negatiivinen palaute on myös vahingollista varsinkin kasvavalle ihmiselle. Muistan monia kommentteja ulkonäöstäni, hajustani, hengitysäänestäni, sormien asennosta ja kaikesta mahdollisesta mistä perheeni on huomautellut. Suurimmasta osasta olen vuosien mittaan päässyt yli mutta täytyy myöntää että on hyvin vaikeaa kasvaa sellaisessa ilmapiirissä, joka on täynnä vaatimuksia ja halveksunta mutta kuukaan ei opeta tai kehu mistään. Silloin ei itsekään usko, että itsessä on mitään hyvää.

Tietenkin kaikelle on syynsä eikä kukaan ihminen tahallaan (toivottavasti) ole ilkeä toiselle. Joskus vaan teemme asioita tajuamattamme varsinkin silloin kun elämä keskittyy selviämiseen. Se on meistä jokaisesta itsestä kiinni, miten opettelemme näkemään itsemme ja miten opettelemme puhumaan itsestämme. Millaisia rajoja vedämme sille mitä muut saa puhua ja tehdä mutta myös rajoja siihen, miten itse itselleen puhuu.

Ennen haukuin itseäni jatkuvasti. Inhosin ulkonäköäni ja kaikkea mikä liittyi minuun. Halusin kaikin tavoin olla jotain muuta kuin mitä olin. Unelmoin, että heräisin seuraavana aamuna siihen, että olen joku muu. Mietin, miten kauheaa on elää maailmassa, jossa on minun kaltaisiani ihmisiä. Miten aiheutin kaikille kärsimystä ja huonoa oloa ihan vain olemalla olemassa niin kauheana yksilönä, kuin mitä olen.

Myöhemmin ajateltuna on ollut aivan pöljää, miten kauhea olo on voinut olla. Miten on vaikeaa inhota itseään kaikin puolin. Viime vuosina olen oppinut pitämään ulkoisesta olemuksestani eikä sen olemassaolo haittaa minua lainkaan. Ennen keho tuntui vankilalta.

<3 Minttu