sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Kevättä ilmassa! #2

Olen vaihteeksi törmännyt monenlaisiin ihmisiin viime aikoina ja sitä myötä monenmoisiin tilanteisiin. Yksi ehkä hämmentävimmistä on ollut ihmisten viimeaikainen suhtautuminen minuun.

Oon tottunut siihen, että oon se outo friikki, jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä ja joka on aina liikaa kaikkea ja väärässä paikassa väärään aikaan.

No, viimeaikoina ihmiset ovat tulleet juttelemaan ja kysymään tosi avoimesti, että miksi en ole seurannut niitä Instagramissa tai tullut juttelemaan kun ollaan nähty tai tykännyt Tinderissä tai mitä ikinä. Olen ollut tästä tosi hämmentynyt.

Päädyin ajatuksissani siihen lopputulokseen, että mun epävarmuus ei varmaan näy muille. Ei kukaan voi tietää, että tunnen itseni pöljäksi, enkä siksi osaa kommunikoida selkeästi, enkä tule juttelemaan. En halua enkä kehtaa ahdistella ihmisiä, sillä silloin kun olen rohkeasti ottanut kontaktia ihmisiin, on toinen osapuoli kuvitellut jotain ihan muuta ja kokenut sen ahdistavana. Siitä tulee nolo olo.

Onko kaikilla näitä samoja fiiliksiä? Sekö on syy siihen, etteivät ihmiset tutustu toisiinsa, että kaikkia pelottaa? On jotenkin hassua, kun kuitenkin niitä ihania ihmisisä tulee vastaan niin vähän. Pitäisi rohkeammin kokeilla, että synkkaako. Kyllä sen kumpikin huomaa jos ei.

Ihmiset on niin hämmentäviä. Ja on hämmentävää huomata, että en olekaan yhdentekevä kaikille. Että joku haluaa myös tutustua minuun eikä aina toisin päin.

Tässä juuri lähiaikoina minulla oli yksi pieni lähentymisyritys henkilöön X. Koitin jotenkin olla tosi selkeä kommunikoinnissani ja asiallinen ja kaikkea mitä nyt pitää olla tullakseen ymmärretyksi. Tässä tosin saattoi olla pieniä romanttisia tunteita mukana eikä pelkkää tutustumisyritystä.

No eihän se mennyt nappiin lainkaan. Omien epävarmuuksieni ja odotuksieni mukaan, ymmärsin hänen viestinsä täysin väärin ja pakenin tilanteesta. Vasta viikon päästä huomasin, että olin itse se joka oli paennut ja mokannut. Olin kuvitellut tulleeni täysin torjutuksi mutta eihän se asia niin mennyt, päinvastoin.

Se peli oli menetetty ja ymmärrän entistä selkeämmin sen, miten oma asenne ja vallitseva tunne vaikuttavat ymmärrettyyn asiaan. Mutta uusia tulee ja ehkä opin tästä jotain.

Eli, häntä pystyyn porkanit ja rohkeasti kohtaamaan ihmisiä! Ei pitäisi hävetä ennen kun sille on tarve.

<3 Minttu

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Kevättä ilmassa! #1

Olen koko kevään keräillyt tarinoita ihmisten pariutumisesta ja niistä rohkaistuneena päätin itsekin kokeilla Tinderiä, Suomi24 -treffejä ja Happy Pancake -sovellusta.

Ensimmäinen päivä Pancakessa oli hauska ja monipuolinen. Viestittelin monien tyyppien kanssa ja sehän oli vallan kivaa, sillä jouduin muutenkin makaamaan hirveässä flunssassa sängyn pohjalla.

Seuraava päivä meni samoissa merkeissä ja ehdin jo ihmetellä, kuinka ihania ihmisiä on niin paljon.

No kolmas päivä valkeni ja kuumeenikin oli jo laskenut. Suurin osa keskusteluista tyrehtyi tosi nopeasti. En saanut mistään kiinni ja tylsistyin.

Jatkoin muutaman päivän parin tyypin kanssa juttelua mutta eivät nekään innostaneet. Tyypit oli kivoja ja asiallisia, mutta puhuttavaa ei vaan enää ollut. Mielikuvitus loppui kesken monella, he eivät olleet kiinnostuneita lainkaan samoista asioista kuin minä ja ei vaan siis natsannut. Harmitti.

Päätin kokeilla Suomi24 -treffejä.

No siellä olikin sellainen herra, joka kommentoi profiilitekstiäni älykkääksi ja sanoi olevansa iloinen siitä, että jossain on nainen joka osasi kirjoittaa älykkään ja johdonmukaisen tekstin. Siinä sitten juteltiin useampi päivä. Hän oli oikein fiksu ja mukava tyyppi. Mutta kävi ilmi sama juttu kuin muillakin, hänen älyllisestä avustaan huolimatta hän oli aika tönkkö. Sellainen putkikatseinen. Odotti enemmän naimisiinmenoa, lapsia ja omistusasuntoa. Ei mitään impulsiivisuutta, huumoria tai pilkettä.

Sekin keskustelu sitten tyrehtyi.

Tinderissä kestin puolitoista vuorokautta. En vain kyennyt. Oli kauheaa saada niitä kaikkia pareja, jotka ei koskaan puhuneetkaan mitään. Oli kauheaa pyyhkäillä ihmisiä ees taas ja huomata jossain vaiheessa olevansa transsinomaisessa tilassa pyyhkimässä porukkaa tajuamatta mitä tekee. ”Ei, ei, ei, ei, no vitsi toi olis ollu kiva, ei, ei, ei, ei. Siis oikeesti?” Ei ollu kyllä mun juttu sekään.

Kestin tosiaan puolitoista päivää.

Siinä siis minun kokemukseni deittipalstoilta. En taida mennä enää ikinä. Ei vaan toimi.

Mutta missä niitä ihania ihmisiä sitten näkee? No ei missään. Ei olisi ehkä pitänyt luovuttaa, mutta se jotenkin kävi tosi ahdistavaksi. Ja miten pahalta tuntuu sanoa jollekin, että ei tää nyt toimi.

Baareissakaan eivät ihmiset enää puhu toisilleen. En tosin käykään sellaisissa baareissa, missä porukka pariutuu. Enkä ole sellainen tutustuja muutenkaan. Jos näen jonkun ihanan tyypin, niin ensimmäisenä juoksen karkuun. Tai ainakin menen piiloon. Ja sitten salakavalasti onnistun nolaamaan itseni aivan täysin koska olen minä. Ja miksi ihmeessä sitä täytyy asettaa itsensä niin kummallisiin tilanteisiin ja tuntea niin vahvasti ja olla pöljä?

Eikö voisi vain antaa asioiden olla ilman mitään biologista pariutumisen pakkoa?

-Minttu

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Monen kastin alushousut

Mutuillen sanoisin, että jokaisella naisella on alushousuja eri kategorioissa. On mukavia alushousuja, on seksikkäitä alushousuja, on niitä joita käytetään vain hätätilanteessa, on niitä jotka on niin epämukavia, että olisi melkein mieluummin kommandona. On mummopöksyjä, vähän rikkinäisiä, sekä niitä joita ei muista ostaneensa eikä myöskään oikein tiedä mistä ne ovat kaappiin päätyneet.

Miksi juuri alushousut ovat sellainen vaate joka jakautuu niin moneen kastiin? Onko muissa vaatteissa tällaisia kasteja? Vai onko useamman kastin syynä se, että alushousuja tarvitsee omistaa useammat kuin vaikkapa farkkuja? Vaikeaa kuitenkaan ajatella, että kukaan säilyttäisi vaikkapa rikkinäisiä sukkia sillä ajatuksella, että käytän näitä vain jos muita ei ole puhtaana. Sukkia kuitenkin pitää omistaa suunnilleen sama määrä kuin alushousujakin.

Voisiko syynä eroon olla se, että sukat ovat julkisemmat kuin alushousut? Vai se, että rikkinäinen sukka on häiritsevämpi normaalielämässä kuin rikkinäiset alushousut? On mahdollisuus että rikkinäinen sukka paljastuu. Jos kengät on pakko ottaa pois jossain tilanteessa, kaikki näkevät rikkinäisen sukan. Rikkinäisten alushousujen havaitseminen kun taas on hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Itselleni syy monen kastin alushousuihin on puhtaasti käytännöllinen. En pidä vaatteiden ostamisesta enkä halua tuhlata rahaa heittämällä roskiin alkkareita, jotka toimivat vielä edes jonkinlaisena suojana farkkujen hiertämiseltä. On kuitenkin vaikeaa sanoa, onko muiden naisten suhtautuminen alushousuihin samanlainen, vai liittyykö niiden ostamiseen ja poisheittämiseen jotain muutakin kuin käytännönläheisyyttä.

Voisiko olla, että sekä alushousujen ostaminen että niiden heittäminen roskiin on häpeällistä? Alushousut ovat käytännönläheinen vaate, mutta ne liittyvät niin intiimisti naisen seksuaalisuuteen että pelkästään alushousujen näkeminen saa punan monen ihmisen poskille, olivat housut ihmisen jalassa tai eivät. Ehkä ajatus siitä, että joku näkisi minun alushousuni, vaikka ihan poissa päältä, tuo mieleen pelon että näkijä kuvittelee miltä ne näyttävät minun päälläni. Harva ihminen haluaa asettaa itsensä tällaiseen seksualisoituun asemaan ihan yhtäkkiä.

Tekisi mieli kysellä jokaiselta näkemältäni naiselta “Voidaanko jutella hetki alushousuista?” kuin joku perverssi alushousuteemainen Jehovan todistaja.

-Asta

“Voidaanko jutella hetki alushousuista?”

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Jatkoa väärinymmärrettyihin pariutumisyrityksiin

Tähän aihealueeseen liittyen löytyy jo kaksi postausta, mutta kun asiaa riittää, niin laitetaan kolmaskin!

Kerran olin yhdessä parin päivän seminaarissa missä tapasin monia ihmisiä. Osan kanssa ehdin hyvin jutella, toisten kanssa vähän vähemmän.  Mutta sitten tuli vastaan sellainen mies.

Ehdittiin vaihtaa pienet kuulumiset tämän miehen kanssa. Lähinnä sellaiset vain, että ketä oikein ollaan. No, kävi ilmi, että hän oli mun työn kannalta tärkeässä yrityksessä töissä. Samassa, missä olin itsekin ollut aikanaan duunissa Toivoin, että oltaisi ehditty vaihtaa kuulumisia ja kertomuksia ja ehkä vähän tulevaisuudestakin jutella, ihan niin kuin työhön liittyen.

Sitten keskusteluun liittyi joku seuraava ihminen ja jutut jäi kesken. Koko kahden päivän seminaarin ajan yritin häntä tavoittaa, mutta joka kerta kun olin menossa juttelemaan, hän tuntui juoksevan karkuun. Vilkuili vaan ”apua, tuolla se hullu ahdistelija taas on”. Seminaarin päätyttyä sitten näin hänet ulko-ovella. Ajattelin ”hihii, eipäs pääse karkuun” ja sanoin ”hei, olisiko sulla hetki aikaa vielä jutella” miespoloinen vastasi, että ” joo on, mutta nyt sanon nyt heti alkuun, että olen naimissa”.

Mulla meni jauhot suuhun. Vastasin vaan että ”okei, kiva juttu” ja aloin selittää niistä työkuvioista.

Koko homma meni jotenkin ihan reisille. Ei siitä mitään tullut. En saanut järkeviä vastauksia ja hänen käytöksensä oli hyvin torjuvaa. En oikein vieläkään ymmärrä mitä siinä tapahtui. Ehkä mua on tosi vaikea tulkita. Ehkä on vaikea ymmärtää, että mun ainoa suuri intohimo on työ. Ehkä oli joku hullun kiilto silmissä, mutta kaikki mitä sanoin, liittyi puhtaasti vain työhön.

Edelleen hävettää kun näen tämän miehen. Hän selkeästi katselee minua sellaisen pelästyneen gasellin silmin. Olen päättänyt jättää hänet rauhaan vaikka mieleni tekisi välillä kiusoitella.

Näitä tilanteita on yllättävän paljon. Mietinkin mikä saa aikaan sen, että me ymmärretään asiat niin oudosti? Itse en ole koskaan kokenut, että pitäisi jollekin selittää ihan yöstä, että olen varattu tai ettei nyt kiinnosta. Ehkä ne signaalit menevät kokonaan ohi tai sitten niitä ei vaan ole.

Mutta onhan se nyt hiukan hassu tapa ajatella, että ”kaikki jotka minua lähestyy, on vähintäänkin ihastuneita”.

Eikä olisi paljon mielekkäämpää vaan odottaa, mitä toisella on sanottavaa?

-Minttu


maanantai 15. huhtikuuta 2019

Pitääkö aina päästä sanomaan?

Joillain ihmisillä tuntuu olevan valtava tarve päästä kommentoimaan – muiden tekemiset, vaatteet, kehot ja yleinen olemus ovat heille kuuluvia asioita, joista heidän on oikeus sanoa mielipiteensä. Tämä on ihmeellinen asia. Ihmettely on tietysti ihmisen elämään kuuluva asia ja näin pitääkin olla, maailma on ihmeellinen paikka ja kaikista ihmeellisintä maailmassa ovat ihmiset. Mutta miksi jotkut ihmiset kokevat velvollisuudekseen ja oikeudekseen tulla ihmettelemään ääneen toisen ihmisen tekemisiä ja olemusta?

Juuri hänen mielipiteensä siitä, mikä on viehättävää ja mikä ei on tärkeää. Juuri hänen mielipiteensä siitä, mikä on normaalia ja mikä ei on tärkeää. Jatkuva kommentointi tai edes kommentoinnin mahdollisuus saa minut joskus linnoittautumaan kotiin. En jaksa edes ajatusta siitä, että käydessäni kaupassa tai kirjastossa tai baarissa minun velvollisuuteni on selittää olemassaoloni kommentoijille. Haluaisin vain olla rauhassa ja elää maailmassa, tehdä omia asioita omalla tahdillani ilman että selän takaa kuuluu ”Miks sulla on noin lyhyet hiukset?”, ”Onpa sulla oudot vaatteet” tai muuta vastaavaa.

Kenties tämä koko ilmiö liittyykin häpeään? Ihmiset jotka eivät tunne itse saavansa olla erilaisia kommentoivat niitä jotka ovat. Heille on kenties ennenkuulumaton ajatus, että ihminen saa ihan oikeasti olla sen näköinen mitä haluaa olla, että ihminen saa itse valita vaatteensa ja hiuksensa eikä siihen tarvitse kysyä lupaa keneltäkään. Ehkä kommentointi ei olekaan pahantahtoista halua musertaa kaikki erilainen, vaan silkkaa ihmetystä ja kateutta siitä, että toinen kehtaa olla juuri sellainen kuin on, kun kommentoija itse ei uskalla.

-Asta 

Ihmeellisyyksiä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Kasvava Myskin perhe

Myski-immen blogin tarinaa alkaa olla takana jo 3 kuukautta! Ollaan tähän asti Mintun kanssa kirjoiteltu aivan sensuroimatta kaikkea, mitä mieleen juolahtaa liittyen elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen. Minttu enemmän, mä vähän vähemmän. Meillä on tosi erilainen tyyli kirjoittaa ja se on rikkautta tässä hommassa.

Mä kirjoittelen vähän maanläheisemmin, ehkä hieman kevyemmistä aiheista. Ja pyrin välittämään projektin konkreettisia vaiheita ulkopuolelle välillä vaihtelevalla menestyksellä.

Minttu taas analysoi ympäröivän maailman tilanteita ja tapahtumia kaunistelematta. Kaikki ihmisten välisen kanssakäymisen tarkkailu toimii tässä projektissa kallisarvoisena fuelina.

Mutta nyt!

Meidän ihanaan Myski-immen porukkaan on liittynyt uusi jäsen! 
Toivottakaa tervetulleeksi Asta Koivuniva. :)


 Asta on jyväskyläläinen filosofi, vapaa kirjoittaja ja käsityöläinen. Ja aivan huipputyyppi. Asta tulee ensi viikosta eteenpäin kirjoittamaan meille blogitekstejä. Niin kuin tähänkin asti, aihepiiri on loputon ja tulee käsittelemään ihmisyyden moninaisia ongelmia laidasta laitaan.

Pysykää siis kuulolla.

<3 Meri

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Lisää asiaa pariutumisesta

Parinmuodostukseen liittyy monia jännittäviä asioita. Kuitenkin yksi ehkä omituisimmista on se, että kuvittelemme välillä oman viehätysvoimamme hiukan liian mainioksi. Varsinkin joiltakin mieseläjiltä saattaa löytyä tällainen valitettava puoli. Naisista en osaa sanoa kun ei ole kokemusta.

Ystäväni ovat pääasiassa aina olleet miehiä. En tiedä tarkkaa syytä tähän, mutta kai olen itsekin vähän miehinen. No kuitenkin. Se on ehkä vaikuttanut asiaan, että en koe kaikkea juttelua miehille flirttailuna. Juttelen useinkin miehille, erilaisille miehille; baaritiskillä, näyttelyiden avajaisissa, narikkajonossa, missä ikinä nyt tulee höpötettyä.

Moni kokee tämän ihan väärin ja kauhistuu, kun joku hirviö yrittää iskeä.

Voisi kuvitella, että sen jotenkin näkee naamasta, jos on jotain sutinahommia tiedossa.

Pääasiassa en ole joutunut kauhean noloihin tilanteisiin asian tiimoilta, mutta kyllä monet, varsinkin vanhemmat miehet hämmentyy, kun juttelee kaikenlaista ihan normaalisti. Monet tekevät heti selväksi, että ovat naimisissa. Ja sitten minä hämmennyn kun yritän siinä uikuttaa, ettei nyt ollut kyse mistään sellaisesta. Että ihan vaan tässä juttelen kun kuitenkin ihmisiä ollaan.

Yksi hauska kokemus on eräästä paikallisesta herrasta. Hän on aina välillä avautunut parisuhteensa laadusta ja omasta onnettomasta elämästään, kun ollaan sattumalta jossain tavattu. No kerran sitten häneltä kysyin, että onkos asiat jo parantuneet ja mites nykyisin menee parisuhteen kanssa? Hän siitä innostui ja ryhtyi selittämään, että ei ole minusta kiinnostunut ja pitää kyllä parisuhteensa.

Olin aivan ymmälläni, että mitä ihmettä nyt taas. Hän näyttää edelleen olevan sitä mieltä, että olen korviani myöten rakastunut häneen. Minkäs tees? Onhan se kiva jos saa kohotettua toisen miehistä itsetuntoa, mutta oikeasti olisin kyllä ollut kiinnostunut siitä, miten hänellä nykyään menee, kun oli edellisellä kerralla niin surkeana. Hetken jo kuvittelinkin, että olemme päässeet tällaisen vaiheen yli ja jopa tutustuneet, noin niin kuin kavereiksi ryhtyneet. Mutta kissan viikset.

Nämä ovat sellaisia juttuja mitä en kerta kaikkiaan ymmärrä. Miksi pitää heti aluksi suhtautua ennakkoluulolla, että toisella on taka-ajatuksia? Jääkö multa jotain näkemättä kun en ajattele niin? Mielestäni mulla on useinkin tosi hyviä ja rehellisiä keskusteluja ihmisten kanssa koska ei tarvii koko ajan miettiä mitä ne musta haluaa. Mitä sitten jos haluaakin? Mitä sitten jos ei halua? No ei kerta kaikkiaan mitään! Jos sitä saisi olla ihan vaan ihminen ja jutella asioista ihan kenen kanssa vaan, noin niin kun sukupuolesta riippumatta.

-Minttu

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Kevättä rinnassa

Mä olen viimeaikoina kerännyt ihmisiltä erilaisten elämäntilanteiden pariutumistarinoita. On tullut ihanan paljon vastauksia ja todella kattavia kertomuksia siitä, miten paljon toisilla pariutuminen ottaa aikaa ja omistautumista ja miten toisilla asiat vaan tapahtuu itsestään.

Alun perin mun oli tarkoitus käyttää tässäkin tutkimuksen lähteenä itseäni. Jo alkuun kuitenkin huomasin, että mulla on niin paljon vaikeuksia pariutumisen suhteen (liian vähän aikaa ja liian suppea sosiaalinen ympyrä), että parempi vaan ottaa lähteeksi muiden kokemukset.

Nämä kertomukset ovat olleet ihanan rehellisiä ja avoimia. Moni on etsinyt pitkäänkin ja todella eri tavoin. On rohkeampia ja on ujompia tyyppejä. Kaikki tarinat tosin ovat naisilta. Haluaisin kovasti kuulla myös miesten versioita asioista, mielipiteitä ja kokemuksia. Onko tosiaan niin, että miehiä saalistetaan nykyisin? Onko koko pariutumiskuvio muuttunut niin, että nainen tekee aina aloitteen ja nainen on se joka ensin ilmoittaa kiinnostuksensa? Mies saa hätistellä ylimääräisiä kosijoita ja valita itselleen sen, joka parhaiten sopii pirtaan?

Itse olen kokenut mitä kummallisimpia kohtaamisia ja ihania ihmisiä on ilmestynytkin elämään, mutta kaikki ovat tupsahtaneet vahingossa ja yllättäen.
Joskus on ollut yritystä Tinderissäkin ja milloin missäkin mutta ne lopahtaa tosi nopeasti, en ole mikään treffailija saati chattailija. Mun mielestä asioiden tulee tapahtua niin kun satukirjoissa ja se vasta onkin hankalaa. Varsinkin kun asuu pikkukaupungissa, missä jännittäviä ihmisiä on todella rajallisesti ja poistuu harvoin työhuoneelta.

No kuitenkin. Olen siis lukenut ihania ja jännittäviä romanttisia tarinoita. Osa on johtanut parisuhteeseen ja osa ei. Kaikissa on kuitenkin oma viehätyksensä. En lakkaa miettimästä sitä, miksi meille ihmisille on niin tärkeää olla parisuhteessa, kokea romanttisia tunteita ja saada seksuaalista huomiota.

Itse harvoin tunnen itseäni viehättäväksi enkä sitä enää edes juuri ajattele. Joskus kuitenkin olisi ihan hauskaa kokea niitäkin tunteita. Nähdä kuinka joku katsoo lumoutuneena ja on korviaan myöten ihastunut. En kuitenkaan kaipaa mitään muuta. En halua itse olla sekaisin jostakin. Se haittaa ikävästi työntekoa ja ajatusten fokusointia, häiritsee työrytmiä ja muutenkin on rasittavaa.

Kauheaa, eikö?

Vai onko tämä vain asioiden kieltämistä ja alitajuista ”jos en etsi, löydän” -ajattelua?

Onko ylipäänsä pariutuminen niin tärkeää, että sitä ajattelee jatkuvasti tajuamattaan. Vaikka kohdettakaan ei olisi vielä olemassa?

-Minttu 

Olisiko Olavin ja oranssien karva-alushousukulhojen välillä jotain?

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Pirtelöhommia

Voisi ajatella, että Saako lihava nainen tanssia? -projektin ”ensimmäinen osa” on alushousukulhot ja Ystävyydenpuistossa järjestetty pop-up installaatio oli tietysti alkkareiden ensimmäinen esiintyminen.

Projektin toinen osa on Mintun tekemä, aivan älyttömän pähee räppibiisi nimeltä Pirtelöpoika. Biisiä ei olla virallisesti vielä julkaistu, se odottaa vuoroaan hieman tuonnempana. ;)

Nyt ollaan siirrytty projektin kolmanteen osaan ja kuvataan Pirtelöpojalle musavideota. Ja se on ollut ihan sairaan hauskaa! Mulle on tullut siitä jotenkin tosi nostalgisia fiiliksiä. On ollut samanlainen olo, kun joskus lapsena. Meillä oli muksuna serkkujen kanssa vaikka mitä projekteja. Tehtiin näytelmiä, kuunnelmia, kirjoja, taidetta ja vaikka mitä. Se ilo ja onni, mitä tuollaisista projekteista saa, on jotenkin ihan omaa luokkaansa. Semmoista energistä pöhköilyä, nauramista ja ideointia. Se on ihan parasta.

Huomaan, että oon ”aikuiseksi” kasvaessani unohtanut semmoisen pöhköilyn ja ottanut työn ja projektit aika vakavasti. Ehkä vaikutteet tuli koulun kautta tai jostain työpaikasta, en ole ihan varma.
Mutta nyttemmin oon tajunnut, että ne aikuisten työt on ihan sitä samaa energistä ideointia, nauramista ja pöhköilyä. Että asiat voi tehdä ammattimaisesti ja laadukkaasti, mutta voi silti pitää hauskaa!

Tai näin sen ainakin pitäisi mennä.

-Meri

Musavideon kulisseissa. Kuvassa myös erään jännittävän "Jaskan" jalka, josta lisää myöhemmin. ;)

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Sananen lihasta, tai läskistä oikeastaan..

Palataanpas siihen lihavuusasiaan, mistä kaikki on lähtöisin.

Minä joskus unohdan olevani lihava. Kuka meistä aina muistaisi oman ulkomuotomme? Olisi raastavaa ajatella jatkuvasti olevansa jonkin muotoinen, kokoinen tai näköinen. Unohdan myös, että saatan näyttää hölmöltä monien silmään kaikkine liehukkeineni ja turbaaneineni, omituisista jutuista ja käytöksestä puhumattakaan.

Unohdan etten ole enää nuori ja soma.
Näin sitä maatuu kotona hiljalleen, kun hävettää

On aika raastavaa tajuta oma hirvityksensä esimerkiksi kaupungilla kävellessä. Se iskee yllättäen ja jotenkin salakavalasti. Tulee sellainen olo kuin pitäisi piiloutua, ettei koskaan enää voisi lähteä kotoa. Ei olisi oikeutta siihen koska itseäkin hirvittää oma ulkomuoto.

Huomaan, kun puhun innostuneesti jostakin, ihmiset eivät katso minua vaan mahaani tai innokkaasti poukkoilevaa kaksoisleukaa. Se on tosi häiritsevää. Itsehän en näitä näe, joten minua ne eivät juuri häiritse, paitsi silloin, kun muistan niiden olemassaolon. Tosin, minua ei häiritse muidenkaan ulkomuoto. Vai olenko edes nähnyt muita lihavia ihmisiä? Olenko siis ainoa lihava jonka tunnen?

Olen ollut koko ikäni laihdutuskuurilla. Niin kuin kaikki näemme, huonolla menestyksellä. Nyt olen koittanut jättää sen ajattelun pois kokonaan ja keskittyä elämiseen. Se on kuitenkin hirveän vaikeaa. Minusta on noloa, että suuri osa elämästä ja ajatuksista pyörii lihavuuden ympärillä. Se on negatiivista ja aivoja surkastuttavaa ajattelua, millä ei ole lopulta mitään tekemistä minkään kanssa.

Se ei kehitä. Ei johda mihinkään. Ärsyttävää.

Niin monesta traumasta ja huonosta ajattelutavasta olen päässyt yli, mutta miksi tämä yksi typerä asia ei lakkaa ikinä? Miksi ulkonäkö on niin kamalan tärkeää? Minä en ymmärrä. En siis ymmärrä miksi se on minulle tärkeää enkä ymmärrä miksi se on muille tärkeää, ja nimenomaan se oma ulkonäkö. Minulle on ainakin ihan sama miltä muut näyttää.

Mutta makkaroista huolimatta, on ihanaa muistaa, että olen elossa ja elän jännittävää ja monipuolista elämää. Onneksi siihen se ei vaikuta.

-Minttu

Kaikesta huolimatta voi yrittää piiloutua vaikka basson taakse.