maanantai 22. huhtikuuta 2019

Monen kastin alushousut

Mutuillen sanoisin, että jokaisella naisella on alushousuja eri kategorioissa. On mukavia alushousuja, on seksikkäitä alushousuja, on niitä joita käytetään vain hätätilanteessa, on niitä jotka on niin epämukavia, että olisi melkein mieluummin kommandona. On mummopöksyjä, vähän rikkinäisiä, sekä niitä joita ei muista ostaneensa eikä myöskään oikein tiedä mistä ne ovat kaappiin päätyneet.

Miksi juuri alushousut ovat sellainen vaate joka jakautuu niin moneen kastiin? Onko muissa vaatteissa tällaisia kasteja? Vai onko useamman kastin syynä se, että alushousuja tarvitsee omistaa useammat kuin vaikkapa farkkuja? Vaikeaa kuitenkaan ajatella, että kukaan säilyttäisi vaikkapa rikkinäisiä sukkia sillä ajatuksella, että käytän näitä vain jos muita ei ole puhtaana. Sukkia kuitenkin pitää omistaa suunnilleen sama määrä kuin alushousujakin.

Voisiko syynä eroon olla se, että sukat ovat julkisemmat kuin alushousut? Vai se, että rikkinäinen sukka on häiritsevämpi normaalielämässä kuin rikkinäiset alushousut? On mahdollisuus että rikkinäinen sukka paljastuu. Jos kengät on pakko ottaa pois jossain tilanteessa, kaikki näkevät rikkinäisen sukan. Rikkinäisten alushousujen havaitseminen kun taas on hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Itselleni syy monen kastin alushousuihin on puhtaasti käytännöllinen. En pidä vaatteiden ostamisesta enkä halua tuhlata rahaa heittämällä roskiin alkkareita, jotka toimivat vielä edes jonkinlaisena suojana farkkujen hiertämiseltä. On kuitenkin vaikeaa sanoa, onko muiden naisten suhtautuminen alushousuihin samanlainen, vai liittyykö niiden ostamiseen ja poisheittämiseen jotain muutakin kuin käytännönläheisyyttä.

Voisiko olla, että sekä alushousujen ostaminen että niiden heittäminen roskiin on häpeällistä? Alushousut ovat käytännönläheinen vaate, mutta ne liittyvät niin intiimisti naisen seksuaalisuuteen että pelkästään alushousujen näkeminen saa punan monen ihmisen poskille, olivat housut ihmisen jalassa tai eivät. Ehkä ajatus siitä, että joku näkisi minun alushousuni, vaikka ihan poissa päältä, tuo mieleen pelon että näkijä kuvittelee miltä ne näyttävät minun päälläni. Harva ihminen haluaa asettaa itsensä tällaiseen seksualisoituun asemaan ihan yhtäkkiä.

Tekisi mieli kysellä jokaiselta näkemältäni naiselta “Voidaanko jutella hetki alushousuista?” kuin joku perverssi alushousuteemainen Jehovan todistaja.

-Asta

“Voidaanko jutella hetki alushousuista?”

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Pitääkö aina päästä sanomaan?

Joillain ihmisillä tuntuu olevan valtava tarve päästä kommentoimaan – muiden tekemiset, vaatteet, kehot ja yleinen olemus ovat heille kuuluvia asioita, joista heidän on oikeus sanoa mielipiteensä. Tämä on ihmeellinen asia. Ihmettely on tietysti ihmisen elämään kuuluva asia ja näin pitääkin olla, maailma on ihmeellinen paikka ja kaikista ihmeellisintä maailmassa ovat ihmiset. Mutta miksi jotkut ihmiset kokevat velvollisuudekseen ja oikeudekseen tulla ihmettelemään ääneen toisen ihmisen tekemisiä ja olemusta?

Juuri hänen mielipiteensä siitä, mikä on viehättävää ja mikä ei on tärkeää. Juuri hänen mielipiteensä siitä, mikä on normaalia ja mikä ei on tärkeää. Jatkuva kommentointi tai edes kommentoinnin mahdollisuus saa minut joskus linnoittautumaan kotiin. En jaksa edes ajatusta siitä, että käydessäni kaupassa tai kirjastossa tai baarissa minun velvollisuuteni on selittää olemassaoloni kommentoijille. Haluaisin vain olla rauhassa ja elää maailmassa, tehdä omia asioita omalla tahdillani ilman että selän takaa kuuluu ”Miks sulla on noin lyhyet hiukset?”, ”Onpa sulla oudot vaatteet” tai muuta vastaavaa.

Kenties tämä koko ilmiö liittyykin häpeään? Ihmiset jotka eivät tunne itse saavansa olla erilaisia kommentoivat niitä jotka ovat. Heille on kenties ennenkuulumaton ajatus, että ihminen saa ihan oikeasti olla sen näköinen mitä haluaa olla, että ihminen saa itse valita vaatteensa ja hiuksensa eikä siihen tarvitse kysyä lupaa keneltäkään. Ehkä kommentointi ei olekaan pahantahtoista halua musertaa kaikki erilainen, vaan silkkaa ihmetystä ja kateutta siitä, että toinen kehtaa olla juuri sellainen kuin on, kun kommentoija itse ei uskalla.

-Asta 

Ihmeellisyyksiä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Kasvava Myskin perhe

Myski-immen blogin tarinaa alkaa olla takana jo 3 kuukautta! Ollaan tähän asti Mintun kanssa kirjoiteltu aivan sensuroimatta kaikkea, mitä mieleen juolahtaa liittyen elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen. Minttu enemmän, mä vähän vähemmän. Meillä on tosi erilainen tyyli kirjoittaa ja se on rikkautta tässä hommassa.

Mä kirjoittelen vähän maanläheisemmin, ehkä hieman kevyemmistä aiheista. Ja pyrin välittämään projektin konkreettisia vaiheita ulkopuolelle välillä vaihtelevalla menestyksellä.

Minttu taas analysoi ympäröivän maailman tilanteita ja tapahtumia kaunistelematta. Kaikki ihmisten välisen kanssakäymisen tarkkailu toimii tässä projektissa kallisarvoisena fuelina.

Mutta nyt!

Meidän ihanaan Myski-immen porukkaan on liittynyt uusi jäsen! 
Toivottakaa tervetulleeksi Asta Koivuniva. :)


 Asta on jyväskyläläinen filosofi, vapaa kirjoittaja ja käsityöläinen. Ja aivan huipputyyppi. Asta tulee ensi viikosta eteenpäin kirjoittamaan meille blogitekstejä. Niin kuin tähänkin asti, aihepiiri on loputon ja tulee käsittelemään ihmisyyden moninaisia ongelmia laidasta laitaan.

Pysykää siis kuulolla.

<3 Meri

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Kevättä rinnassa

Mä olen viimeaikoina kerännyt ihmisiltä erilaisten elämäntilanteiden pariutumistarinoita. On tullut ihanan paljon vastauksia ja todella kattavia kertomuksia siitä, miten paljon toisilla pariutuminen ottaa aikaa ja omistautumista ja miten toisilla asiat vaan tapahtuu itsestään.

Alun perin mun oli tarkoitus käyttää tässäkin tutkimuksen lähteenä itseäni. Jo alkuun kuitenkin huomasin, että mulla on niin paljon vaikeuksia pariutumisen suhteen (liian vähän aikaa ja liian suppea sosiaalinen ympyrä), että parempi vaan ottaa lähteeksi muiden kokemukset.

Nämä kertomukset ovat olleet ihanan rehellisiä ja avoimia. Moni on etsinyt pitkäänkin ja todella eri tavoin. On rohkeampia ja on ujompia tyyppejä. Kaikki tarinat tosin ovat naisilta. Haluaisin kovasti kuulla myös miesten versioita asioista, mielipiteitä ja kokemuksia. Onko tosiaan niin, että miehiä saalistetaan nykyisin? Onko koko pariutumiskuvio muuttunut niin, että nainen tekee aina aloitteen ja nainen on se joka ensin ilmoittaa kiinnostuksensa? Mies saa hätistellä ylimääräisiä kosijoita ja valita itselleen sen, joka parhaiten sopii pirtaan?

Itse olen kokenut mitä kummallisimpia kohtaamisia ja ihania ihmisiä on ilmestynytkin elämään, mutta kaikki ovat tupsahtaneet vahingossa ja yllättäen.
Joskus on ollut yritystä Tinderissäkin ja milloin missäkin mutta ne lopahtaa tosi nopeasti, en ole mikään treffailija saati chattailija. Mun mielestä asioiden tulee tapahtua niin kun satukirjoissa ja se vasta onkin hankalaa. Varsinkin kun asuu pikkukaupungissa, missä jännittäviä ihmisiä on todella rajallisesti ja poistuu harvoin työhuoneelta.

No kuitenkin. Olen siis lukenut ihania ja jännittäviä romanttisia tarinoita. Osa on johtanut parisuhteeseen ja osa ei. Kaikissa on kuitenkin oma viehätyksensä. En lakkaa miettimästä sitä, miksi meille ihmisille on niin tärkeää olla parisuhteessa, kokea romanttisia tunteita ja saada seksuaalista huomiota.

Itse harvoin tunnen itseäni viehättäväksi enkä sitä enää edes juuri ajattele. Joskus kuitenkin olisi ihan hauskaa kokea niitäkin tunteita. Nähdä kuinka joku katsoo lumoutuneena ja on korviaan myöten ihastunut. En kuitenkaan kaipaa mitään muuta. En halua itse olla sekaisin jostakin. Se haittaa ikävästi työntekoa ja ajatusten fokusointia, häiritsee työrytmiä ja muutenkin on rasittavaa.

Kauheaa, eikö?

Vai onko tämä vain asioiden kieltämistä ja alitajuista ”jos en etsi, löydän” -ajattelua?

Onko ylipäänsä pariutuminen niin tärkeää, että sitä ajattelee jatkuvasti tajuamattaan. Vaikka kohdettakaan ei olisi vielä olemassa?

-Minttu 

Olisiko Olavin ja oranssien karva-alushousukulhojen välillä jotain?

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Pirtelöhommia

Voisi ajatella, että Saako lihava nainen tanssia? -projektin ”ensimmäinen osa” on alushousukulhot ja Ystävyydenpuistossa järjestetty pop-up installaatio oli tietysti alkkareiden ensimmäinen esiintyminen.

Projektin toinen osa on Mintun tekemä, aivan älyttömän pähee räppibiisi nimeltä Pirtelöpoika. Biisiä ei olla virallisesti vielä julkaistu, se odottaa vuoroaan hieman tuonnempana. ;)

Nyt ollaan siirrytty projektin kolmanteen osaan ja kuvataan Pirtelöpojalle musavideota. Ja se on ollut ihan sairaan hauskaa! Mulle on tullut siitä jotenkin tosi nostalgisia fiiliksiä. On ollut samanlainen olo, kun joskus lapsena. Meillä oli muksuna serkkujen kanssa vaikka mitä projekteja. Tehtiin näytelmiä, kuunnelmia, kirjoja, taidetta ja vaikka mitä. Se ilo ja onni, mitä tuollaisista projekteista saa, on jotenkin ihan omaa luokkaansa. Semmoista energistä pöhköilyä, nauramista ja ideointia. Se on ihan parasta.

Huomaan, että oon ”aikuiseksi” kasvaessani unohtanut semmoisen pöhköilyn ja ottanut työn ja projektit aika vakavasti. Ehkä vaikutteet tuli koulun kautta tai jostain työpaikasta, en ole ihan varma.
Mutta nyttemmin oon tajunnut, että ne aikuisten työt on ihan sitä samaa energistä ideointia, nauramista ja pöhköilyä. Että asiat voi tehdä ammattimaisesti ja laadukkaasti, mutta voi silti pitää hauskaa!

Tai näin sen ainakin pitäisi mennä.

-Meri

Musavideon kulisseissa. Kuvassa myös erään jännittävän "Jaskan" jalka, josta lisää myöhemmin. ;)

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Sananen lihasta, tai läskistä oikeastaan..

Palataanpas siihen lihavuusasiaan, mistä kaikki on lähtöisin.

Minä joskus unohdan olevani lihava. Kuka meistä aina muistaisi oman ulkomuotomme? Olisi raastavaa ajatella jatkuvasti olevansa jonkin muotoinen, kokoinen tai näköinen. Unohdan myös, että saatan näyttää hölmöltä monien silmään kaikkine liehukkeineni ja turbaaneineni, omituisista jutuista ja käytöksestä puhumattakaan.

Unohdan etten ole enää nuori ja soma.
Näin sitä maatuu kotona hiljalleen, kun hävettää

On aika raastavaa tajuta oma hirvityksensä esimerkiksi kaupungilla kävellessä. Se iskee yllättäen ja jotenkin salakavalasti. Tulee sellainen olo kuin pitäisi piiloutua, ettei koskaan enää voisi lähteä kotoa. Ei olisi oikeutta siihen koska itseäkin hirvittää oma ulkomuoto.

Huomaan, kun puhun innostuneesti jostakin, ihmiset eivät katso minua vaan mahaani tai innokkaasti poukkoilevaa kaksoisleukaa. Se on tosi häiritsevää. Itsehän en näitä näe, joten minua ne eivät juuri häiritse, paitsi silloin, kun muistan niiden olemassaolon. Tosin, minua ei häiritse muidenkaan ulkomuoto. Vai olenko edes nähnyt muita lihavia ihmisiä? Olenko siis ainoa lihava jonka tunnen?

Olen ollut koko ikäni laihdutuskuurilla. Niin kuin kaikki näemme, huonolla menestyksellä. Nyt olen koittanut jättää sen ajattelun pois kokonaan ja keskittyä elämiseen. Se on kuitenkin hirveän vaikeaa. Minusta on noloa, että suuri osa elämästä ja ajatuksista pyörii lihavuuden ympärillä. Se on negatiivista ja aivoja surkastuttavaa ajattelua, millä ei ole lopulta mitään tekemistä minkään kanssa.

Se ei kehitä. Ei johda mihinkään. Ärsyttävää.

Niin monesta traumasta ja huonosta ajattelutavasta olen päässyt yli, mutta miksi tämä yksi typerä asia ei lakkaa ikinä? Miksi ulkonäkö on niin kamalan tärkeää? Minä en ymmärrä. En siis ymmärrä miksi se on minulle tärkeää enkä ymmärrä miksi se on muille tärkeää, ja nimenomaan se oma ulkonäkö. Minulle on ainakin ihan sama miltä muut näyttää.

Mutta makkaroista huolimatta, on ihanaa muistaa, että olen elossa ja elän jännittävää ja monipuolista elämää. Onneksi siihen se ei vaikuta.

-Minttu

Kaikesta huolimatta voi yrittää piiloutua vaikka basson taakse.