lauantai 30. maaliskuuta 2019

Aikakausia

Olen viime aikoina pohtinut paljon ihmisten käyttäytymistä ja keskusteluja, loukkaantumisia ja muita reaktioita.

Ensimmäisen ajatuksena tulee vain viime viikkoina viettämäni hauskat illat erilaisten ihmisten kanssa. Entinen sosiaalisen vajeen täyttämä elämä on muuttunut parissa kuukaudessa siihen, että minulla on roppakaupalla upeita, hauskoja ja villejä kohtaamisia aivan mahtavien ihmisten kanssa. Sellaisten, joiden kanssa tunnen olevani elossa, kelpaavani ihan tällaisena ja jotka jopa ymmärtävät karkeita ja omituisia vitsejäni ja keskustelun aiheita, jotka eivät ole aina niitä kevyimpiä.

En tiedä miten pysyviä tällaiset ihmeelliset ihmissuhteet ovat mutta mitäpä siitä. Nautin niistä nyt niin paljon kuin nautittavaa piisaa. Olen siis löytänyt taas uskoni siihen, että minäkin olen ihminen ja että tällaisia ihmisiä on muitakin. Se vasta on upea tunne, kun ei olekaan täysin sosiaalinen hylkiö.

Joskus sitä tuntuu, että ystävystyy ensi näkemällä johonkin ihmiseen. Tuntuu, että ollaan aina tunnettu ja aina on ollut upeaa. Kuitenkin se hiipuu pikku hiljaa ja lopulta huomataankin, että ei ollut enää mitään annettavaa toiselle eikä liioin vastaanotettavaakaan. Se on kauhean surullista mutta niin se elämä valitettavasti menee. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne kohtaamiset olisivat yhtään merkityksettömämpiä kuin mitkään muutkaan, niistä ehkä jopa oppii enemmän.

Minulla on joskus vaikeuksia luopua. Se tuntuu niin kovin lopulliselta ja elämä muuttuu joka kerta kokonaan kun yksi ihminen on ollut intensiivisesti läsnä ja yhtäkkiä ei olekaan.

Joku joskus sanoi, että ”ihmisiä tulee ja menee, mitä sitten?” ja koin tämän lauseen jo silloin varsin häiritsevänä.

Ihan niin kuin niillä kohtaamisilla ei olisi väliä ja silloin oikeuttaisi itsensä käyttäytymään toista kohtaan miten sattuu.

No mutta kuitenkin. Pääasia oli se, että ihmiset ovat mahtavia olentoja ja olen niin iloinen, kun olen saanut kohdata niin paljon hyviä tyyppejä viime aikoina.

Tämä jos mikä on ihmeellistä koska pääasiassa en poistu työhuoneeltani juuri koskaan ja olen aikalailla erakoitunut. Kaikki menee kausiin.

<3 Minttu

Kausien kerrostumaa.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kamala kevät ja hirveä luonto

Hirveä määrä ajatuksia pyörii päässä. Mistään en oikeastaan saa kiinni. Olen nähnyt voimakkaita unia viime aikoina, mikä ei ole mitenkään itselleni tyypillistä.

Aivoni tuntuvat keskittyvän kevääseen ja jokavuotiseen pariutumisvimmaan. On jännittävää huomata miten primitiivinen keho loppujen lopuksi on. Koemme aina olevamme niin yleviä ja erottuneita vaistoista ja eläimellisyydestä, mutta kuitenkin meitä johtaa erilaiset vietit ja hormonit.

Kevät on minulle aina raskasta aikaa. Saan vahvoja masennusoireita päivien pidentyessä ja valon lisääntyessä. En kestä sitä kaikkea energiaa, lintujen laulua, iloista pariutumista, kasvien versoja, vehreyttä, uudesti syntymistä ja kaikkea sitä, kamalaa!

Yleensä vetäydyn sängynpohjalle, laitan verhot kiinni ja mökötän uupuneena. Kaikki sellainen yltiöenergisyys ja ilo on minulle liikaa.

Rakastan sitä kaikkea suuresti, mutta samalla se saa minut uupumaan. Samoin tekevät syksyt. Syksy on mielestäni ihaninta maailmassa mutta väsähdän siitä niin, että joulukuuhun mennessä muistutan enemmän suojautuvaa kilpikonnaa kuin ihmistä.

Vuodenaikojen vaihtelusta toipuminen kestääkin oman tovinsa ja tunnen olevani kunnossa ehkä muutaman kuukauden vuodessa. Muutama vuosi sitten vietin paljon aikaa Espanjassa. Se tasoitti näitä vaihteluita paljon. Tänä vuonna lähden vasta, kun pahin on jo alkanut. Olen poissa lähes koko toukokuun, selviän taas siis kesään ilman pahimpia kevätsekoiluja.

Odotan tätä matkaa innolla. Enne sitä on tosin paljon, paljon tekemistä ja projekteja.

On Hämeen Nuorten biennaalin jurytus, jonka olen jo aloittanut ja tasokkaasta osallistujakaartista johtuen se ei tunnu järin hankalalta.

Sitten on Hämeenlinnan Taitelijaseuran kesänäyttelyn suunnittelua, minitaidefestivaalin järkkäilyä ja kaikenmoista. Kesästä tulee kiireinen niin kuin joka vuosi.

Viime vuonna minulla oli apunani taidokas ja upea henkilö, jonka kanssa koko kesän duunit sujuivat mutkattomasti. Tänä vuonna hoidan kaiken yksinäni, niin kuin tavallisesti. Se hiukan hirvittää, sillä yhdessä kaikki oli niin paljon mukavampaa. Mutta kaikesta selvitään ja tästäkin tulee vallan mainio vuosi. Ehkä koitan keskittyä enemmän omiin projekteihini.

<3 Minttu

Olen nähnyt voimakkaita unia viime aikoina.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Tyhjä pajatso

Elämä on jatkuvaa muutosta ja oivalluksia.

Tänä keväänä on ehtinyt tapahtua paljon. Ulkoisesti mikään ei ehkä ole muuttunut, mutta itse koen olevani aivan eri henkilö mitä olin puoli vuotta sitten kun aloitettiin tämä projekti.

Kaikkea on ehtinyt tapahtua. Ei nyt varsinaisesti mitään suurta ja mullistavaa, mutta olen esimerkiksi kokeillut rajojani taiteen tekemisen suhteen niin pitkälle, etten enää muista mistä lähdin. Mistä maalasin tai mitä ajatuksia teosteni takana on ollut. Mistä ammensin kaiken, mitä halusin sanoa?

Tuntuu kuin olisin tienristeyksessä.

Pitäisi joko palata tai jatkaa eteenpäin johonkin tuntemattomaan. Itseni tuntien valitsen tuntemattoman. Itsensä haastaminen ja uusien asioiden oivaltaminen on aina ollut tärkeää ja jännittävää enkä tiedä pystynkö edes hidastamaan sitä muutosta mitä päässäni tapahtuu.

Olen keskittynyt lihavuuteen ja ulkonäköön useita kuukausia, niin omaani kuin muidenkin. Koko asia alkaa olla minulle jo niin arkipäiväinen, etten enää näe siinä mitään erityistä. Huomaan toki sen, että sanottavaa olisi paljonkin, sillä asia ei ole edennyt muiden päässä yhtälailla kuin omassani. Ja miksi olisikaan, minä tähän sen ajan olen käyttänyt.

Suurin harmi tässä muutoksessa ja asioiden miettimisessä on se, etten enää saa sellaista tyydytystä keskusteluista mitä kaipaisin. Ei riitä enää se perinteinen valitus tai pintaraapaisut muistoihin, kokemuksiin tai mielipiteisiin. Tarvitsen jotain muuta. Jotain konkreettista. Mutta mitä?

Jatkuva etsiminen, ärsykkeiden kehittäminen ja itsensä altistaminen erilaisiin noloihinkin tilanteisiin on ollut tauolla, sillä olen vain prosessoinut sitä dataa, mitä olen kerännyt. Onko nyt siis aika kuitenkin palata tähän kierteeseen, jossa ensin altistan itseni arvostelulle, saan palautteen, häpeän ja prosessoin sen duuneiksi? Niinkö minä olen elänyt?

Mistä muusta voi ammentaa sisältöä kuin elämästä ja muiden mielipiteistä? Onko siis niin, että olen itse oman taiteeni väline ja muiden reaktiot ovat se varsinainen sisältö? Testaanko tahallani sitä, miten ihmiset reagoivat, mitä tekevät ja kuinka milloin mihinkin projektiin liittyvät teot vaikuttavat yksilöön?

Se kuulostaa hirveän kuluttavalta. Mutta niinhän se menee. Kaikkea sitä itsensä kustannuksella tekeekin. Tämän oivalluksen jälkeen koen olevani pahempi trollaaja kuin netissä pyörivät idiootit.

Mitä sitä ei taiteen nimissä tekisi?

<3 Minttu

Mitä sitä ei taiteen nimissä tekisi?

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Nimeni on Myski-impi

Myski-impi on nimenä työryhmälle varsin sopiva. Se myös kuvastaa hyvin projektien luonnetta. Myski on tunnetusti maskuliininen ja miehisten feromonien lähde tuoksuissa ja luonnossa. Sitä saadaan eri eläinten rauhasista tai suoraan kiveksistä. Myskikurpitsa taas on ulkoiselta muodoltaan fallosmainen, mutta halki leikattu kurpitsa sisältää muotokielessään paljon feminiinisiä linjoja. Tästä syystä myskikurpitsasta tuli työryhmän logokuva ja tunnus.

Impi sen sijaan on hento, pieni ja feminiininen. Se on vahvasti suomalaiseen mytologiaan liitoksissa oleva naiseuden esikuva, jonka roolimalli elää yhä vahvasti naiseuden ilmenemisessä sekä miehen toiveissa naista kohtaan. Impi on herkkä ja haavoittuva, joten se ruokkii miehen tarvetta suojella ja nostaa omaa voimakkuutta heikon naisen rinnalla. Myös nainen käyttää hyväkseen immen ominaisuuksia saadakseen tahtonsa läpi. Kukapa voisi vastustaa pientä ja siroa naista, joka suurilla silmillään katsoo hiukan vetistäen voimakasta urhoa ja pyytää apua arjen askareisiin. Myös siis nainen käyttää hyväkseen totuttua mies-nais asettelua. Valitettavasti tämä valtasuhde toimii vain kotiympyröissä eikä esimerkiksi uralla eteneminen useimmiten onnistu pelkän söpöilyn turvin.

Myski-impi nimi on siis maskuliinisen ja feminiinisen ihmisyyden vertauskuva. Se kuvaa tasapainottelua nykykulttuurissa, jossa olemme vanhojen roolimallien murroksessa emmekä aina ole varmoja siitä, mikä on oikea tapa toimia sukupuolisena henkilönä. Sukupuolisuus on vuosituhansien ajan ollut identiteetti- sekä arvovaltakysymys. Nykypäivänä olemme lähes vapaita näistä roolimalleista, mutta silti elämme ja kasvatamme lapsiamme niiden mukaan.

Myski-impi kuvaa myös sitä tasa-arvoa joka sukupuolten välillä tulisi olla. Jokaisessa meissä on sekä feminiini että maskuliini ominaisuuksina joille emme voi mitään. Toiset meistä ovat kasvaneet enemmän sukupuoliroolien mukaan ja hyödyntävät niitä vahvasti arjessaan niin normaalikäyttäytymisessä kuin vahvistaakseen vastakkaisen sukupuolen viettejä ja saadakseen näin haluamansa.

En sano että sukupuolivietin herättelyssä olisi varsinaisesti mitään väärää mutta tasa-arvon ja ihmisenä kasvamisen nimissä olisin enemmän ajattelun ja keskustelun kannalla, kuin vaistojen varaan heittäytymisen puolestapuhuja. Jotta ihmiskunta kehittyisi ja pahimmilta kriiseiltä, sodilta ja muilta, vältyttäisiin, ihmisten välinen tasa-arvo ja kunnioitus on tärkeä asia. Oli kyse sitten sukupuolesta, ulkonäöstä, uskonnosta, varallisuudesta tai seksuaalisuudesta.

Myski-impi blogin kautta seurataan näitä teemoja, tasa-arvoa ja ihmisyyttä sekä ihmisenä kasvamista nykytaideprojektien kautta. Myski-impi on foorumi, joka tekee nykytaiteen ymmärrettäväksi ja tuo sitä lähemmäs arkea sillä taide kuuluu kaikille.

<3 M & M

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Myski-impi ja Saako lihava nainen tanssia? -projekti

Näin alkuviikosta on hyvä vähän pysähtyä ja kasata ajatuksia siitä, mitä kaikkea elämässään onkaan tekemässä. Meillä täällä Myskien keskellä on tällä hetkellä aika hektistä elämää, kun Merillä on alkanut uusi työ (Nahkaamo Oy:ssä) ja Minttu risteilee kokopäivätyön, seurojen, yhdistysten ja teosvälitysten välillä. Aloitettiin kuitenkin Myski-impi ja Saako lihava nainen tanssia? -projekti elämän hiukan rauhallisemmassa vaiheessa niin nyt välillä tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen. Älkööt siis huolestuko, jos hiljaiselo joskus venähtää!

Projektien kulku usein myös menee vähän niin, että alkuinnostuksen jälkeen ammentaa itsensä tyhjäksi. Hetki pitää latailla ja miettiä, mitä oli tekemässä ja miksi? Tässä siis vähän paluuta juurille ja Mintun analyysiä projektin alkulähteiltä, palataan taas pian!

<3 Meri

Myski-impi ja Saako lihava nainen tanssia? -projekti nivoutuvat yhteen. Näiden erottaminen on toisiaan hankalaa, mutta eipä siihen taida olla tarvettakaan.

Saako lihava nainen tanssia? on nykytaideprojekti, jonka toteuttaa Myski-impi-niminen työryhmä. Tällä hetkellä työryhmään kuuluu kuvataiteilija Minttu Saarinen ja muotoilija Meri Kirjavainen. Saako lihava nainen tanssia? käsittelee naisen ulkonäköä, vaatimuksia joita nainen kokee niin käyttäytymisen kuin ulkonäkönsäkin puitteissa sekä tietenkin kokonsa puolesta. Hyvin monen arkeen kuuluu painosta puhuminen, kysymykset lihomiseen tai laihtumiseen liittyen, ikuinen laihdutuskuuri ja ruokaan liittyvät ongelmat. Niitä käsitellään niin kuvataiteen kuin tekstinkin muodossa Saako lihava nainen tanssia? - projektin aikana.

Myski-impi on blogin sekä työryhmän nimi. Saako lihava nainen tanssia? on projekti, jonka työryhmä toteuttaa ja jossa blogia käytetään avaamaan taustoja sekä mietteitä projektin taustalla ja seuraamaan sen etenemistä. Myski-impi nimi on siksi erillinen projektin nimestä, että voimme jatkaa työryhmänä ja samannimisellä blogilla jatkossakin sen jälkeen, kun Saako lihava nainen tanssia? -projekti on ohi ja voimme siirtyä seuraaviin aiheisiin.

Seuraavassa postauksessa pureudutaan tarkemmin nimen taustoihin, pysy siis kuulolla!

:) Minttu

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Ihanaa naistenpäivää!

Kohdellaanhan tänään toisiamme arvostavasti ja hyväksyvästi? Naiseus on upea asia ja ollaan kaikki siinä samassa naiseuden veneessä. Eli nostetaan maljat meille, naiset! Seuraavaksi Mintun pohdintaa naiseuden puolista, myös niistä varjoisista.

<3 Meri

Kertokaa minulle mistä johtuu se, että varsinkin vanhemmilla naisilla on tarve arvostella nuorempia naisia? Mikä oikeuttaa ylipäänsä toisen elämäntavan, elämän tai toiminnan arvostelun?

Miksei voida vaan olla?

Olen törmännyt tähän ilmiöön hyvin usein. Olen itse jatkuvan arvostelun kohteena usealta taholta. Yhdistyksen puheenjohtajuus on yksi jännittävimmistä. Puheenjohtaja on aina paha ja aina pitää arvostella niin yhdistyksen toimintaan kuin henkilökohtaisenkin elämään liittyvää asiaa. Pitäisi käyttäytyä jonkun toisen ihmisen vaatimusten mukaan ”arvoon sopivalla tavalla”. Mitä ihmettä, oikeasti?

Opettajana pitäisi käyttäytyä kuin mikäkin pyhimys. Olla kannustava, iloinen ja kiltti. No juu, ymmärrän, mutta aikuisopetuksessa koen tämän hiukan liioiteltuna. Itse pidän rennosta ja hauskasta ilmapiiristä, jossa kuitenkin käydään läpi tärkeitä asioita oppimisen kannalta, ilman pönötystä. Se ei kuitenkaan aina ole helppoa koska taide itsessään aiheuttaa kaikenmoista pönöttelyä.

Taiteilijan työssä olen tietenkin arvostelun alla. Tai en minä, vaan työni. Mutta ne valitettavasti kulkevat käsi kädessä ja arvostelu kohdistuu tietyllä tapaa kuitenkin minuun. Jatkuvasti hylätyksi tuleminen, missä tahansa gallerioiden, yhteisnäyttelyiden ja apurahojen sun muiden työkuvioiden tiimoilta on arvostelua myös, vaikkakin sanatonta.

Perhe on pahin tietysti, niin kuin kaikilla. Voi sitä häpeän määrää jos sukulaiset tietäisivät niitä asioita joita heidän ei tule tietää, tai itse asiassa kuka tahansa läheinen. Eihän kukaan voi tietää meistä kaikkea. Sehän olisi musertavaa.

Niin ja kaikki muut. Olemme jatkuvasti, ammatista huolimatta arvosteltavina ja kaikille vapaata riistaa. Joku tytsy katselee kahvilan ikkunasta rasvattoman maidottoman kofeiinittoman lattensa kanssa kuinka on rumat kengät ja ”ei tota takkia noiden housujen kanssa”. Setä kävelee ohi ja miettii kuinka tuo voi olla noin lihava, siinähän nuori nainen menee ihan pilalle. Äiti katsoo, onpa väsyneen näköinen tyttö, nuoret on niin holtittomia nykyään. Ohikulkija tuijottaa pitkään ja miettii: onpa räikeät värit, mikähän se luulee olevansa. Joku aina huomaa, arvostelee, tuijottaa. Miksi?

Minulle on ihan sama, mitä kukakin pukee päälleen. Onko ehjät kengät, vanhat, siniset vai ei ole kenkiä lainkaan. Ei kiinnosta miksi jollain hiukset auki ja toisella kiinni.

Miksi muita kiinnostaa? Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä.

Haluaisin ymmärtää ja toivoisinkin, että asiasta puhuttaisiin enemmän. Jos nimittäin saisin hyvät perustelut ja järkevän syyn miksi minua pitäisi kiinnostaa, mitä muut ajattelee, saattaisin ryhtyä kuuntelemaan kommentteja. Uskon, että moni muukin tekisi samoin.

<3 Minttu

Tämä kuva voisi hyvin kuvastaa naiseutta.