tiistai 26. helmikuuta 2019

Lauantaina 23.2. Hämeenlinnan Ystävyydenpuistoon ilmestyi alushousuja

Pyrin olemaan mainostamatta pop-up installaatiota missään. Mainitsin siitä aluksi vain muutamille tuttavilleni ja kokeilin samalla miten puskaradio toimii.

Pääasiallinen idea oli, että katsojan näkökulmasta nykytaide ilmestyy yllättäviin paikkoihin sattumanvaraisena aikana. Itse olin valmistellut tapahtumaa usean viikon ajan ja hakenut kaikki asianmukaiset luvatkin kaupungilta.

Kuitenkin Hämeen Sanomat päättivät julkaista maininnan installaatiosta edellisellä viikolla ja salaisuus paljastui. Tämä ei tietenkään haitannut prosessia, vaikka yllätyksellisyys hiukan kärsi.

Ripustuksessa oli apuna ystäviäni ja kollegoitani, enkä olisi millään selvinnyt siitä niin nopeassa aikataulussa yksinäni. Olen tästä avusta kovin kiitollinen niin kuin toki muustakin avusta mitä saan ihmisiltä. On todella hienoa huomata miten paljon ihania ja avuliaita ihmisiä elämääni on siunaantunut. Kiitos siis siitä heille!

Ystävyydenpuistossa oli esillä 14 alushousut, jotka olen valmistanut viimeisten kuukausien aikana. Joissakin näistä olen saanut apua Meriltä ja osassa kollegaltani Riikka Puumalaiselta. Riikan apu näkyy lopputuloksessa hyvin selkeästi, sillä hän on ammatiltaan taidegraafikko ja käynyt myös korualan koulutuksen. Hän on siis mieleltään paljon keskittyneempi ja esteettisempi, kuin itse olen.

Erityiskiitos siis Riikalle!

Pop-up installaatio oli kova rutistus. Se vaati yhtä paljon työtä kuin näyttelykin; suunnittelua ja ideointia ja vaikka mitä. Ajatus kuulostaa pöhköltä, sillä en saanut tätä varten rahoitusta ja kaikki työ on tehty talkootyöllä. Miksi sitten tein sen?

Sitä minäkin välillä mietin. Toisaalta kuitenkin, miksi en olisi tehnyt?

Haluan jatkuvasti kokeilla rajojani jaksamisen, ideoiden ja toteutusten kanssa. Haluan rikkoa taiteen elitismin rajoja ja löytää uusia esityspaikkoja taiteelle ilman, että niiden tarvitsee olla jo olemassa olevien normien mukaisia kuten pysyviä julkisia teoksia tai gallerianäyttelyitä.

Ulkotila on haastava kohde teokselle, mutta yhden illan kestävän esityksen aikana teokset eivät ehdi kovasti kärsiä tai saada ilkivaltaa osakseen.

Odotin innolla sitä, lähteekö alushousuista mitkään ohikulkijoiden matkaan. Myös valaistus oli vaarassa päätyä parempiin koteihin. Ilmastonkin kanssa sai jännittää.

Tässäkin installaatiossa, niin kuin missä tahansa tekemisessä, viehätys löytyy yllätyksellisyydestä. Siitä, miten mikä tahansa voi mennä pieleen ja jännityksestä sekä ongelmanratkaisusta.

Miten tästä nyt selvitään? 

<3 Minttu





lauantai 23. helmikuuta 2019

Pop-up installaatio Hämeenlinnan Ystävyydenpuistossa tänään klo 17 - 22 !

Viime päivinä blogin postauksissa on pyörinyt mitä jännemmän näköisiä alkkareita! Karvahousuja, simpukkakalsareita ja tässä tekstissä esitellyt helmialushousut.

Nämä kaikki symboliset pöksyt ja monet muut löydät tänään Ystävyydenpuistosta Hämeenlinnasta! 

Pop-up alushousuinstallaatio on nimittäin esillä tänään lauantaina 23.2. klo 17 - 22. Mikäli siis kuljet Hämeenlinnan pimenevässä illassa, käy paikan päällä ihmettelemässä, ota kuva ja laita Instaan #saakolihavanainentanssia !

Love, Meri


Nämä alushousut on päällystetty helmillä. Sen lisäksi, että ne näyttävät koruilta ja ovat hyvin koristeelliset ja kauniit myös alushousuina, niiden taustalla on jännittäviä arvoja ja symboleita.

Helmet ovat symboloineet naisen puhtautta varsinkin renessanssin aikaan. Niitä on käytetty neitsyyden symbolina hääkuvissa ja myös neitsyt Marialla on ollut erilaisia helmin koristeltuja asusteita ja koruja perinteisessä kuvastossa.

Helmet ovat edelleen myös naisen koriste. Tarve koristella varsinkin nainen neitseellisyyttä kuvaavilla esineillä on vanha perinne. Ennen kaikkea se tuo esiin sukupuoliroolien vaikutuksen vuosituhansien takaa. Nainen on ollut omaisuutta joten nainen tulee koristella, jotta vauraus ja miehen asema tulee esiin. Nykypäivänä emme liitä koruihin niin suurta symboliikkaa mutta on hyvä miettiä sitä, miksi naiset ovat perinteisesti koristellumpia kuin miehet.

Monissa kulttuureissa naiset ovat koreita ja koristeltuja ennen naimisiinmenoa mutta sitä tulee välttää avioitumisen jälkeen, jotta muut miehet eivät koe naista haluttavana. Toisaalla nainen pysyy aina omaisuuden kuvastajana, josta näkee miehen aseman.

On myös jännittävä ajatus olettaa, että naiset sisäsyntyisesti pitävät kiiltävistä asioista kuten glitteristä ja helmistä, kullasta ja muusta somasta. Se on suurelta osin kasvatuksellinen asia ja myös kulttuurimme osa. Poikalapset nauttivat näistä kimalluksista ihan yhtä paljon mutta se muuttuu kasvatuksen ja sosiaalisen paineen alla aikuistuttaessa, ainakin valitettavan suurella osalla.

Kauniit asiat kun ovat meille ihmisille tärkeitä.

<3 Minttu

perjantai 22. helmikuuta 2019

Simpukkakalsarit

Työhuoneeni muistuttaa hiukan varastoa. Sen sopukoihin mahtuu mitä ihmeellisempiä materiaaleja ja välineitä joiden kaikkien olemassaoloa en edes ole muistanut. Laatikoiden kaiveleminen on ihanan yllätyksellistä toimintaa.

Vietin viime vuonna paljon aikaa Espanjassa josta toin aina kotiin tullessani kilotolkulla simpukoita mukanani. Silloin en tiennyt mitä niillä teen mutta koin ne vahvasti naista ja seksuaalisuutta symboloiviksi esineiksi joiden kautta pystyy sanomaan paljon, kontekstista riippuen tietenkin.

En olisi voinut kuvitellakaan niille sopivampaa paikkaa kuin alushousut. Sen lisäksi että alushousuista tuli esteettisesti miellyttävä esine simpukoiden ansiosta, se myös sisältää paljon symboliikkaa ja naiseuteen liittyvää tarustoa.

Simpukan symboliikka onkin mielenkiintoinen aihe, josta löytyy paljon tekstiä riippuen katsantokannasta. Eri uskonnoilla ja maailmankatsomuksilla on omat symboliikkansa simpukalle mutta hyvin usein ne osuvat naiseuteen ja hedelmällisyyteen, ei siis ihme, että Suomessa lapsettomien yhdistyksen nimeksi on valittu Simpukka.

Simpukan on katsottu muistuttavan naisen sukuelimiä muotonsa vuoksi. Avautuva simpukka mielletään seksuaalisen stimulaation symboliksi. Helmen on katsottu symboloivan lasta. Myös vesi, jossa simpukat elävät, on feminiininen elementti sekä kuu, jonka liikkeitä simpukatkin seuraavat. Venuskin nousi simpukasta.

Historiamme on siis pullollaan symboliikka simpukoiden ja naisten yhteydestä.

Simpukkakalsarit ovat siis seksuaalisuuden, naiseuden ja hedelmällisyyden symboli.
Simpukoihin ja erityisesti kierresimpukoihin liittyy myös kultainen leikkaus, jonka on mielletty olevan elämän symboli, kaiken elämän alkunumerot ja kauneuden mitta.

Tässä postauksessa en syvenny aiheeseen tämän enempää. Haluan palata siihen tarkemmin myöhemmin, sillä aihe on itselleni hyvin tärkeä. Itseasiassa niin tärkeä, että olen tatuoinut itseeni kultaisen leikkauksen symbolit. Itselleni se merkitsee elämänkaarta, ihmisenä kasvamista ja kehitystä, elämän arvostusta ja kaikkea sitä mitä olemme, osa suurempia kokonaisuuksia.

Simpukkakalsarit ovat siis erityisen symbolinen ja sisällöllinen teos, jonka ulottuvuudet ovat moninaiset. Jokainen voi kokea sen omalla tavallaan ja miettiä, mitä itse kokee simpukan symboloivan.

<3 Minttu


keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Alushousut 10/575

Tänään 20.2. Hämeen Sanomissa paljastui meidän salaisehko projekti Hämeenlinnassa. Nimittäin ensi lauantaina 23.2. tulee Ystävyydenpuistoon ilmestymään alushousujen pop-up installaatio!

Mikäli olet liikenteessä tuolloin, käy ihmeessä paikan päällä ihmettelemässä. Meille voit tänne blogiin tulla kirjoittamaan pop-upin aiheuttamista fiiliksistä, kuulemme niitä mielellämme.

Ohessa alushousuihin enemmän syventyvää tekstiä Mintulta. :) Meri

Juttu pop-up installaatiosta Hämeen Sanomissa 20.2.2019

Alun perin olin ajatellut tehdä alushousuja vain eri muotoihin eri vartalomallien ja kokojen mukaan. Niitä oli tarkoitus laittaa sisäkkäin kokojen havainnoimiseksi. Nyt, kun olen elänyt alushousujen keskellä useamman viikon, tai oikeastaan kuukauden, olen päätynyt siihen, etteivät pelkät alushousut riitä.

Alushousu itsessään on kovin kaunis kapine. Muodossaan se tuo esiin kaikki veistokselliset ominaisuudet joita olen kaivannutkin, tietenkin symboliikasta puhumattakaan.

Kuitenkin halusin viedä asiaa vielä pidemmälle ja kokeilla erilaisia materiaaleja alushousujen pinnalle. Kuitenkaan luopumatta symboliikasta ja tarkoituksista, joiden takia näitä alushousuja teen.

Kaikissa teoksissani on nähtävillä huumorin pilkahduksia vakavista aiheista huolimatta. Olen itse kyllästynyt ottamaan itseni ja maailman liian vakavasti, mikä tietysti hiertää monen taideihmisen mieltä niin kuin kovettuneet kalsarit konsanaan.

Tietysti suhtaudun taiteeseeni tietyllä vakavuudella ja pyrin tekemään vain laadukasta taidetta. Sisällön ja sanoman on oltava tärkeää ja puhuttelevaa. Mutta haluan, että teoksia voi katsoa monelta kannalta, eikä se vakavuus ole se maailman tärkein asia. Vaikeita aiheita on yleensä helpompi käsitellä huumorin kautta ja oivallukset syntyvät mutkattomammin kun mieli ei ole kireä. Jokainen kuitenkin tyylillään.

Ensimmäiset, karva-alushousut, syntyivät tietenkin perimmäisen kysymyksen myötä, että miksi naisten tulee olla karvattomia. Bikinirajaa tai muita häpykarvoja ajelee tai ajelututtaa useimmat naiset. Tämä operaatio saattaa olla kivulias ja aiheuttaa helpommin karvatupen tulehduksia ja muita näppylöitä sekä ihon alle kasvavia karvoja, jotka nekin voivat olla kivuliaita. Kuitenkin kovin harva näkee näitä ajeltuja haaro välejä. Miksi siis teemme sitä?

Onhan haaro väli kieltämättä jotenkin siistimmän oloinen huoliteltuna ja helpompi pitää puhtaana, kovin rehottavat karvat kun kuitenkin kerää likaa ja bakteereja. Mutta se ei kuitenkaan selitä sitä, miksi naisen olisi ajeltava karvansa, jotta olisi viehättävä. Eiväthän miehetkään ajele karvojaan, tai jos ajelevat, ei monikaan nainen taida innostua siitä kovasti. Karvat siis kuuluvat maskuliinisuuteen. Ja hui kamala jos nainen on maskuliininen. Kyllähän jokaisen hyvän naisen kuuluu olla himottava sisar hento valkoinen jonka kaavun alla on karvaton jumalatar.

Naisten karvoitus on kiistelty aihe. Toiset naiset pitävät karvattomuutta niin itsestään selvänä etteivät näe siinä mitään ongelmaa. Meidät on niin opetettu siihen että jo lapsena naiset alkavat ajella karvojaan joka puolelta kehoa.

Karvakalsarit syntyivät siis tästä ajatuksesta, karvojenajelupakon saattelemina. Näissä kalsareissa on aivan sama, onko karvoitusta itsellä vai ei. Alushousuissa niitä on aivan riittämiin vaikka pienelle kylälle.

Toisekseen karvakalsarit ovat todella kaunis esine. Ne muistuttavat afrikkalaista heimopäähinettä jossa eri eläinten karvat ja sulat hulmuavat käyttäjänsä juostessa. Tämä mielikuva oli mielenkiintoinen, sillä näin erilaisia rouvashenkilöitä juoksemassa karvakalsareissa savannilla. Kaunista!

Karvat kalsareihin sain lahjoituksena. Ne olivat ylijääneet hiuskuidut, joista oli alun perin pitänyt tulla rastoja, mutta yllätyksekseen ne päätyivätkin alushousuja kaunistamaan. Koskaan ei voi hiuskuidutkaan tietää mitä elämä tuo tullessaan.

Kävin muutamia viikkoja sitten myös Kiasmassa Shoplifterin näyttelyssä, jossa hiuskuituja oli ripustettu kattoon erilaisiksi pötkylöiksi suuren huoneen täydeltä. Se oli varsin hauska kokemus ja ilahduin tietysti siitä, että joku tunnustettu taiteilija käyttää samaa materiaalia omassa työssään, tosin hiukan suuremmassa mittakaavassa. Siihen teokseen eivät lahjoituskuidut olisi riittäneet.

Olin myös iloinen siitä, että teoksen värikkyys ja muoto sekä kosketeltavuus toi hyvän mielen eikä ollut pönöttävää ja vakavaa, sitä ei liioin tarvinnut ymmärtää, kokea vain. Mielestäni teoksissa on parasta se, että ulottuvuuksia on monia eikä tarvitse lukea sivutolkulla tekstiä kokeakseen teoksen. Sitten vasta kun on jo mieltynyt teokseen, on ihana lukea, mitä taiteilija sillä haluaa sanoa.

<3 Minttu

Ihanat karvakalsongit!

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Skumppaa ja karvapöksyjä

Ollaan Mintun kanssa viime viikolla oltu tosi ahkeria. Palaveerattiin jopa kaksi kertaa! Tai toisella kerralla oikeasti tehtiin asioita ja alushousukulhoja eteenpäin. Ja toisella kerralla keskityttiin juomaan skumppaa ja jauhamaan p*skaa. Oli vapauttavaa.

Alushousukulhot ovat saaneet prosessissa kaikenlaisia uusia muotoja. Osa kokeiluista on lässähtänyt ja menettänyt ryhtinsä. Alkusäikähdyksen jälkeen nuo lässähtäneet muodot toivat vain uutta puhtia ja inspiraatiota. Osa pöksyistä on saanut karvapeitteen ja osa koristeltu simpukoin ja helmin. Eikä tarkoitus ole enää tehdä alushousuista pelkästään kulhoja, vaan seinälamppuja, kattolamppuja ja vaikka mitä muuta!

Usein tällaisessa luomisprosessissa mennään alun jälkeen aivan kreiseihin mittakaavoihin ja ideoihin. Ja niistä sitten pikkuhiljaa aletaan karsia hämärimpiä kokeiluja pois, että saavutetaan tasapainoinen teoskokonaisuus. Katsotaan siis, mitä näistä päätyy lopulliseen näyttelyyn.
Ainakin kuvia tulette näkemään täällä blogissa ja instassa. Ja Hämeenlinnan kaduilla kannattaa pitää silmät auki, seuraavan viikon kuluessa saattaa jänniin paikkoihin ilmestyä mielenkiintoista nähtävää…

<3 Meri



keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Traumoja kaikesta

Viimeaikoina olen useasti törmännyt keskusteluun ”taakkasiirtymästä”. Siis siitä, miten ihmiset eivät kanna vain omia traumojaan, vaan myös vanhempiensa, isovanhempiensa ja jopa koko sukupuunsa traumoja. Monet suvuille tai perheille tapahtuneet asiat voivat olla niin kauhistuttavia tai järisyttäviä, että niistä on erittäin haastava puhua kenellekään. Eikä asioiden myös tarvitse olla kuin vähän vinksallaan, kun puhumisesta tulee vaikeaa. Ja asioista puhuminen on kuitenkin paras lääke kaikkeen.

Ainakin mun mielestä.Tuli tämä kaikki mieleen tästä Mintun seuraavasta tekstistä ja halusin lähinnä vaan sanoa, että muistetaan puhua ja kuunnella ja kysyä ja keskustella ja analysoida ja puhua vielä vähän lisää! :) Meri

Voi traumat ja kasvaminen sekä itsetunto ja sen kehittäminen.

Onneksi itsetuntoa voi kehittää aikuisenakin, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Minä en usko, että pelkkä lihavuus on se juttu, miksi ihmiset kärsivät lihavuudestaan tai ulkomuodostaan. Eihän kaikki ruumistaan vihaavat ole edes lihavia. Minä uskon vakaasti, että se kaikki turhautuminen ja kurjuus, mikä meidän sisällämme asuu, kulminoituu kehoon. Ei osata syyttää mitään muutakaan koska se on se ainoa osa meistä, mikä näkyy ulospäin.

Se ainoa, jonka mekin näemme ja johon pitää tutustua, se mitä pitää kantaa mukana koko elämä, se ainoa mitä voimme kontrolloida.

Elämä on niin monipuolinen. Omituinen ja täynnä kaikenmoisia mäkiä ja kuoppia, suvantoja sun muita. On niitä huippujakin, mutta niitä tuntuu olevan usein aika vähän. Se tosin riippuu ihan omasta asenteesta.

Pitäisi vaan opetella olemaan kiitollinen siitä mitä meillä on. Niin, se kiitollisuus. Ja miten hankalaa se sitten on. No ihan helvetin hankalaa, tietty. Miksi muuten siitä olisi kilometritolkulla erilaisia oppaita, neuvoja ja kursseja.

Toisaalta, jos tajuaa sen oman syvimmän ongelmansa, ei mikään tunnu niin vaikealta.

Minulla se on aina ollut epätoivo ja heikko itsetunto, joka on johtanut niin miljoonaan eri kömmähdykseen, inhoon, häpeään ja omituiseen toimintaan, ettei niitä voi kaikkia edes luetella. 

Kaikki kuitenkin on johtunut samasta ongelmasta. Minä en riitä, ikinä. En tällaisena, en tuollaisena, en sellaisena mitä olin viime viikolla, enkä sellaisena mitä olen kuukauden päästä.

Minä olen aina minä ja se minän perkele seuraa minua kaikkialle vaikka muuttaisin kuuhun.

Ongelma on siis minä, ihan itse.

Mutta jos ja kun minä opin hyväksymään tämän minän joka olen, tai edes sen minän joka olin vuosi sitten, olo on niin paljon helpompi.

Olen opetellut hyväksymän lapsuuden Mintun, joka oli hukassa ja avuton, hylätty ja yksinäinen kaikkine pelkoineen ja epävarmuuksineen. Mintun, joka oli aina kaikkien tiellä ja joka koki, että olisi ollut parempi jos ei olisi koskaan Minttua ollutkaan.

Kun ryhdyin katsomaan itseäni aikuisen silmin ja kohtaamaan itseni ja muistoni itsestäni ulkopuolisena tajusin, miten kauheaa on ollut kasvaa sellaisessa ympäristössä, millaista on ollut ylipäänsä olla niin yksin.

Inhon ja häpeän sijaan ryhdyin tuntemaan sääliä, lämpöä ja rakkautta tuota ennen niin kauheaa oliota kohtaan. Syleilin tuota lapsiparkaa mielessäni ja päätin, etten anna kenenkään enää koskaan kohdella häntä huonosti enkä hylkää häntä vaikka hän tekisi mitä. Päätin opettaa tälle lapselle kaiken, mitä elämässä tarvitaan. Ikään kuin opettaa kaiken uudelleen. Päätin hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, kannustaa ja kohdella hyvin.

Tästä Mintun uudelleenkasvattamisen aloituksesta on muutamia vuosia aikaa ja paljon olen oppinutkin. Olen oppinut niin itsestäni kuin niistä syistä joiden takia olin niin hylätty. Kukaan ei tahallaan hylännyt minua mutta monet asiat johtivat siihen. 90-luvun lama esimerkiksi osui hyvin pahasti perheeseeni, menetimme kodin, aseman ja oikeastaan kaiken sen elämän mihin olin tottunut enkä pystynyt ymmärtämään syytä.

Menetin myös ne vanhemmat joihin olin tottunut, sillä sellaisesta kauhusta, epätoivosta ja kaaoksesta ei selviä aikuinenkaan. Isäni menetti kaiken itsekunnioituksensa eikä koskaan palannut ennalleen. Elämä tavallaan loppui ja jäi junnaamaan paikalleen yli kymmeneksi vuodeksi. Sellaisessa epätoivossa ei voi kasvaa tasapainoiseksi, valmiiksi ihmiseksi.

Nyt täysikasvuisena henkilönä, voin todeta että minulla meni yli kymmenen vuotta kauemmin kasvaa ihmiseksi kuin suurimmalla osalla ikätovereistani. Se oli vaikea ja monivaiheinen kasvuprosessi mutta siitä on selvitty.

Puhuin taannoin ystävieni kanssa itsetunnosta ja he nauroivat, etteivät olisi koskaan uskoneet minun kärsineen itsetunto-ongelmista tai arkuudesta. Se oli oikein piristävää ja todisti minulle se, että kaikkea voi oppia, itseä voi kehittää, ihan niitä kaikkein syvimpiäkin juttuja voi muuttaa ja itselleen saa ja pitää olla armollinen.

Rakkautta ja hyväksyntää siis! 

<3 Minttu

Rakkautta...
...ja hyväksyntää!

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Oodi rikkinäisille mummokalsareille

Tämä alushousukulho -asia on osoittautunut todella mielenkiintoiseksi projektin osaksi.

Meistä tehtiin Hämeen Sanomiin juttu vuoden alussa, jossa puhuttiin alushousukulhoista ja olen tietenkin itsekin puhunut aiheesta paljon erilaisissa foorumeissa. Mielenkiinto ja innostus aiheesta on ollut aivan uskomatonta.

Lahjoituksia on tullut ja tulee koko ajan lisää jännittävien ja erikoistenkin keskustelujen saattelemina. Yksi yleisin aihe on se, että miten ja mistä alushousut ovat tulleet. Monet kertovat halunneensa seksikkäitä alushousuja, mutta ne ovat olleet päällä niin epämukavia, ettei niitä voi käyttää.  On stringejä ja pitsisiä pöksyjä, rikkinäisiä lempparialkkareita, hienoja merkkituotteita, kaikenlaista.

Alushousut on osoittautuneet niin jännittäväksi materiaaliksi, että en olisi uskonut niin monen muunkin innostuvan aiheesta. Ja miten ihanan rohkeita kanssaeläjiä minulla onkaan! Kiitän siis kaikkia lahjoituksista, menneistä ja tulevista! Näistä syntyy vaikka mitä!

Ilokseni myös huomasin että monien alushousujen osto on samanlainen ongelmallinen tilanne kuin itselläni. Tilaan netistä yleensä ekopuuvillaisia tylsiä alkkareita joiden tiedän olevan mukavia ja pitkäikäisiä, aina tylsiä mustia tai harmaita. Kaapissa kuitenkin lojuu kauniita pitsisiä ja satiininhohtoisia seksikkäitä alushousuja jotka ovat, ikävä kyllä, epämukavia jalassa. Niitä on kuitenkin ostettava, sillä joskus on kiva käyttää kauniitakin alushousuja, vai onko?

Vakioalkkarit käytetään loppuun niin, että ne ovat reikäisiä ja rikkinäisiä. Alushousut eivät voi juuri koskaan olla liian rikki jos ne vain pysyvät päällä. Olen aina kuvitellut olevani ainoa homssuinen kauhistus, joka käyttää mukavia rikkinäisiä alkkareita. Asiahan ei ollutkaan näin. Aiheesta ei vaan juurikaan puhuta. Naiset ovat avautuneet niin paljon alushousutottumuksistaan, että olen suorastaan häkeltynyt. Lähes jokaisessa keskustelussa on noussut esiin kysymys:

Kuka siis tietää millaiset alushousut kenelläkin on jalassa, no ei kukaan.

Keskusteltuani useiden naisten kanssa alushousuasioista, kävi myös ilmi jo aiemmin sanomani seikka siitä, että kukaan ei koskaan näe niitä alushousuja.

Tietenkin yhden illan seikkailuihin tai muihin säätöihin on kiva pukea somat alkkarit mutta pitkässä parisuhteessa tai muussa tilanteessa harvemmin niitä ehtii nähdä. Kuka oikeasti jaksaa vaihtaa seksikkäät alushousut pitkän päivän jälkeen ihan vain siksi että ne voi ottaa parin minuutin päästä pois?

Ja työelämässä varsinkin alushousut on tärkeässä osassa, sillä koko päivän saa istua niiden päällä. Onko kivaa kun takapuolessa on pitsin painamat jäljet tai se, että mestat hikoaa tekokuiduista?

Kyllä vaan ne vanhat ja rikkinäiset mummokalsarit on parhaat ihan kaikille pyllynmuodoille, missä tahansa työtehtävässä.  Tarkemmin ajateltuna, takapuoli on hirveän suuressa osassa jokapäiväistä toimintaa. Eipä sitäkään ole juuri tullut ajatelleeksi, siinä se joka päivä keikkuu mukana joten miksi sitä niin ajattelisi.

Pitäkäämme siis huoli pyllyistämme ja käyttäkäämme sille sopivia mukavia alushousuja!

<3 Minttu

torstai 7. helmikuuta 2019

Onko kaikki yhtä viallisia?

Kävelen kadulla ja on vähän kiire. Tekee mieli juosta, mutta alan miettimään kuinka oudolta se näyttää, kun en ole juoksemassa esim. bussiin tai minulla ei ole lenkkivaatteita päällä. Katson olkieni yli joka puolelle. Eihän kukaan vaan katso? Alan juosta pyrähdellen jalkakäytävää pitkin. Risteyksen takaa kääntyykin vastaan kulkija. Lehahdan tulipunaiseksi, hiljennän tahtia nolosti ja koetan jatkaa matkaa mukamas luonnollisesti. Jostain syystä hävettää.

Kaikki ihmiset tekee hassuja asioita silloin kun kukaan ei ole näkemässä. Meillä kaikilla on jänniä tapoja, joita piilottelemme vaan itsellämme ja toteutamme vain yksin. Maailma voisi olla paljon mielenkiintoisempi ja iloisempi paikka, jos tekisimme hassuja asioita myös muiden nähden, häpeästä välittämättä!

Seuraava teksti on jatkoa Mintun ma 28.1. julkaistulle tekstille! <3 Meri

Nyt pahin ongelmani on luonteeni. En saa pidettyä sisälläni valitusta enkä ilkeitä sanoja. En osaa käyttäytyä minulta odotetulla tavalla. En pysty olemaan ihmisjoukoissa, en halailemaan kaikkia vastaantulijoita, en hymyilemään joka käänteessä tai murjaisemaan päivän parhaita vitsejä. Joinain päivinä kun olen saanut kunnolla levätä, olen juuri sellainen, täydellinen versio itsestäni, jota monet odottavat näkevänsä ja hämmentyvät kun näkevätkin väsyneen resting bitch facen, joka ei muista edes omaa nimeään.

Ja sitten häpeän. Vuosienkin päästä saatan hävetä niitä hetkiä kun on ollut aivojumi tai mikä ikinä minkä tähden en ole täyttänyt toisten odotuksia. Silloin kun olen saanut jonkun suuttumaan tai loukannut tahattomasti tai muuten vain käyttäytynyt jotenkin miten ei olisi pitänyt. Suurinta osaa en edes itse tajua. Häpeän silti vaikken tiedä mitä tapahtui. Syy on kuitenkin aina minussa. Se olen oppinut jo vuosien varrella.

Mitään muuta en osaa asialle tehdä kuin koittaa oppia käyttäytymään. Pitää itseni virkeänä ja stressittömänä. Jos minä voin hyvin, en kohella. Niinhän sitä luulisi.

Joskus vajoaa niihin ajatuksiin, mitkä ovat olleet mukana koko elämän. Miksi minä olen viallinen? Miksi minä en ymmärrä mitään?

Katsoin Yle Areenasta Pirjo -nimisen sarjan. Se oli karmeaa. Siinä olisi pitänyt ehkä nauraa, mutta minä häpesin. En näyttelijää vaan itseäni. Ihan niin kuin minä olisin ollut siinä selittämässä ihmeellisiä asioita ja joutumassa outoihin tilanteisiin. En tosin harrasta tekosyitä tai valehtelua yhtälailla mitä sarjan kommelluksissa tapahtui, mutta silti päädyn samanmoisiin tilanteisiin, joissa mikään ei mene niin kuin pitäisi. Jäin miettimään käykö näitä juttuja kaikille?

Onko kaikki yhtä viallisia?

Olisi niin hienoa, että näistä viallisuuksista ja kommelluksista puhuttaisiin enemmän. Ettei tarvitsisi aina olla niin siloteltu ja upean täydellinen.

Kerronpa yhden lempimuistoni. Näitä riittää todella paljon, mutta tämä oli itselleni jotenkin se kaiken pöljyyteni kiteyttävä tapahtuma.

Olin teini-ikäisenä nuorisokahvilassa töissä. Olin aivan korviani myöten ihastunut yhteen paikalliseen poikaan, joka oli mielestäni niin upea ja ihmeellinen, että en meinannut pysyä nahoissani. En tietenkään uskaltanut lähestyä poikaa joten ihastelin vain kaukaa.

Kerran tämä nuori mies kuitenkin tuli työvuoroni aikaan kahvilaan ja nojasi oven karmiin oikein charmikkaasti, katsoi minua silmiin ja kysyi ”moi, mikä sun nimi on?”. Minä menin aivan paniikkiin ja koitin kelata päässäni sanoja, nimeäni, jotain, mitä tahansa mitä sanoa. Ainoa sana minkä kuulin suustani tulevan oli ”Erkki”.

Siinä siis todella cool vastaukseni yksinkertaiseen kysymykseen. Emme koskaan enää jutelleet. Yllättävää.

Tästä tapahtumasta johtuen, aina puhetta pitäessäni kirjoitan muistilappuun ensimmäiseksi oman nimeni.


tiistai 5. helmikuuta 2019

Langanpäiden keräilyä

Hirmu pitkä paussi ehti vahingossa hurahtaa edellisestä tekstistä! Viime viikko oli tooosi kiireinen, ei ehtinyt edes stressaamaan. :D Palaveristakin on ehtinyt aikaa vierähtää, yritän nyt muistella, mitä kaikkea käytiin viimeksi läpi.

Juteltiin paljon siitä, miten itse kokee olevansa ja miten se näyttäytyy ulkopuolisille. Ja siitä myös, että onko sillä mitään väliä. Onko millään mitään väliä ja kannattaako mitään murehtia, jos itsellä on hyvä olo itsensä kanssa? Päästiin siihen lopputulokseen, että meillä molemmilla on aika hyvä olla just nyt. Se on aika siistiä, eikä siihen pitäisi antaa minkään ulkopuolisen asian vaikuttaa.

Suunniteltiin myös musavideoiden sisältöä, pitää tehdä niistä ihan oma juttu jossain vaiheessa. Tulee aika monipuolista materiaalia. Kuvia käytiin myös ottamassa, tässä pari! :)

<3 Meri