sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Skumppaa ja karvapöksyjä

Ollaan Mintun kanssa viime viikolla oltu tosi ahkeria. Palaveerattiin jopa kaksi kertaa! Tai toisella kerralla oikeasti tehtiin asioita ja alushousukulhoja eteenpäin. Ja toisella kerralla keskityttiin juomaan skumppaa ja jauhamaan p*skaa. Oli vapauttavaa.

Alushousukulhot ovat saaneet prosessissa kaikenlaisia uusia muotoja. Osa kokeiluista on lässähtänyt ja menettänyt ryhtinsä. Alkusäikähdyksen jälkeen nuo lässähtäneet muodot toivat vain uutta puhtia ja inspiraatiota. Osa pöksyistä on saanut karvapeitteen ja osa koristeltu simpukoin ja helmin. Eikä tarkoitus ole enää tehdä alushousuista pelkästään kulhoja, vaan seinälamppuja, kattolamppuja ja vaikka mitä muuta!

Usein tällaisessa luomisprosessissa mennään alun jälkeen aivan kreiseihin mittakaavoihin ja ideoihin. Ja niistä sitten pikkuhiljaa aletaan karsia hämärimpiä kokeiluja pois, että saavutetaan tasapainoinen teoskokonaisuus. Katsotaan siis, mitä näistä päätyy lopulliseen näyttelyyn.
Ainakin kuvia tulette näkemään täällä blogissa ja instassa. Ja Hämeenlinnan kaduilla kannattaa pitää silmät auki, seuraavan viikon kuluessa saattaa jänniin paikkoihin ilmestyä mielenkiintoista nähtävää…

<3 Meri



tiistai 12. helmikuuta 2019

Traumoja kaikesta

Viimeaikoina olen useasti törmännyt keskusteluun ”taakkasiirtymästä”. Siis siitä, miten ihmiset eivät kanna vain omia traumojaan, vaan myös vanhempiensa, isovanhempiensa ja jopa koko sukupuunsa traumoja. Monet suvuille tai perheille tapahtuneet asiat voivat olla niin kauhistuttavia tai järisyttäviä, että niistä on erittäin haastava puhua kenellekään. Eikä asioiden myös tarvitse olla kuin vähän vinksallaan, kun puhumisesta tulee vaikeaa. Ja asioista puhuminen on kuitenkin paras lääke kaikkeen.

Ainakin mun mielestä.Tuli tämä kaikki mieleen tästä Mintun seuraavasta tekstistä ja halusin lähinnä vaan sanoa, että muistetaan puhua ja kuunnella ja kysyä ja keskustella ja analysoida ja puhua vielä vähän lisää! :) Meri

Voi traumat ja kasvaminen sekä itsetunto ja sen kehittäminen.

Onneksi itsetuntoa voi kehittää aikuisenakin, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Minä en usko, että pelkkä lihavuus on se juttu, miksi ihmiset kärsivät lihavuudestaan tai ulkomuodostaan. Eihän kaikki ruumistaan vihaavat ole edes lihavia. Minä uskon vakaasti, että se kaikki turhautuminen ja kurjuus, mikä meidän sisällämme asuu, kulminoituu kehoon. Ei osata syyttää mitään muutakaan koska se on se ainoa osa meistä, mikä näkyy ulospäin.

Se ainoa, jonka mekin näemme ja johon pitää tutustua, se mitä pitää kantaa mukana koko elämä, se ainoa mitä voimme kontrolloida.

Elämä on niin monipuolinen. Omituinen ja täynnä kaikenmoisia mäkiä ja kuoppia, suvantoja sun muita. On niitä huippujakin, mutta niitä tuntuu olevan usein aika vähän. Se tosin riippuu ihan omasta asenteesta.

Pitäisi vaan opetella olemaan kiitollinen siitä mitä meillä on. Niin, se kiitollisuus. Ja miten hankalaa se sitten on. No ihan helvetin hankalaa, tietty. Miksi muuten siitä olisi kilometritolkulla erilaisia oppaita, neuvoja ja kursseja.

Toisaalta, jos tajuaa sen oman syvimmän ongelmansa, ei mikään tunnu niin vaikealta.

Minulla se on aina ollut epätoivo ja heikko itsetunto, joka on johtanut niin miljoonaan eri kömmähdykseen, inhoon, häpeään ja omituiseen toimintaan, ettei niitä voi kaikkia edes luetella. 

Kaikki kuitenkin on johtunut samasta ongelmasta. Minä en riitä, ikinä. En tällaisena, en tuollaisena, en sellaisena mitä olin viime viikolla, enkä sellaisena mitä olen kuukauden päästä.

Minä olen aina minä ja se minän perkele seuraa minua kaikkialle vaikka muuttaisin kuuhun.

Ongelma on siis minä, ihan itse.

Mutta jos ja kun minä opin hyväksymään tämän minän joka olen, tai edes sen minän joka olin vuosi sitten, olo on niin paljon helpompi.

Olen opetellut hyväksymän lapsuuden Mintun, joka oli hukassa ja avuton, hylätty ja yksinäinen kaikkine pelkoineen ja epävarmuuksineen. Mintun, joka oli aina kaikkien tiellä ja joka koki, että olisi ollut parempi jos ei olisi koskaan Minttua ollutkaan.

Kun ryhdyin katsomaan itseäni aikuisen silmin ja kohtaamaan itseni ja muistoni itsestäni ulkopuolisena tajusin, miten kauheaa on ollut kasvaa sellaisessa ympäristössä, millaista on ollut ylipäänsä olla niin yksin.

Inhon ja häpeän sijaan ryhdyin tuntemaan sääliä, lämpöä ja rakkautta tuota ennen niin kauheaa oliota kohtaan. Syleilin tuota lapsiparkaa mielessäni ja päätin, etten anna kenenkään enää koskaan kohdella häntä huonosti enkä hylkää häntä vaikka hän tekisi mitä. Päätin opettaa tälle lapselle kaiken, mitä elämässä tarvitaan. Ikään kuin opettaa kaiken uudelleen. Päätin hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, kannustaa ja kohdella hyvin.

Tästä Mintun uudelleenkasvattamisen aloituksesta on muutamia vuosia aikaa ja paljon olen oppinutkin. Olen oppinut niin itsestäni kuin niistä syistä joiden takia olin niin hylätty. Kukaan ei tahallaan hylännyt minua mutta monet asiat johtivat siihen. 90-luvun lama esimerkiksi osui hyvin pahasti perheeseeni, menetimme kodin, aseman ja oikeastaan kaiken sen elämän mihin olin tottunut enkä pystynyt ymmärtämään syytä.

Menetin myös ne vanhemmat joihin olin tottunut, sillä sellaisesta kauhusta, epätoivosta ja kaaoksesta ei selviä aikuinenkaan. Isäni menetti kaiken itsekunnioituksensa eikä koskaan palannut ennalleen. Elämä tavallaan loppui ja jäi junnaamaan paikalleen yli kymmeneksi vuodeksi. Sellaisessa epätoivossa ei voi kasvaa tasapainoiseksi, valmiiksi ihmiseksi.

Nyt täysikasvuisena henkilönä, voin todeta että minulla meni yli kymmenen vuotta kauemmin kasvaa ihmiseksi kuin suurimmalla osalla ikätovereistani. Se oli vaikea ja monivaiheinen kasvuprosessi mutta siitä on selvitty.

Puhuin taannoin ystävieni kanssa itsetunnosta ja he nauroivat, etteivät olisi koskaan uskoneet minun kärsineen itsetunto-ongelmista tai arkuudesta. Se oli oikein piristävää ja todisti minulle se, että kaikkea voi oppia, itseä voi kehittää, ihan niitä kaikkein syvimpiäkin juttuja voi muuttaa ja itselleen saa ja pitää olla armollinen.

Rakkautta ja hyväksyntää siis! 

<3 Minttu

Rakkautta...
...ja hyväksyntää!

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Oodi rikkinäisille mummokalsareille

Tämä alushousukulho -asia on osoittautunut todella mielenkiintoiseksi projektin osaksi.

Meistä tehtiin Hämeen Sanomiin juttu vuoden alussa, jossa puhuttiin alushousukulhoista ja olen tietenkin itsekin puhunut aiheesta paljon erilaisissa foorumeissa. Mielenkiinto ja innostus aiheesta on ollut aivan uskomatonta.

Lahjoituksia on tullut ja tulee koko ajan lisää jännittävien ja erikoistenkin keskustelujen saattelemina. Yksi yleisin aihe on se, että miten ja mistä alushousut ovat tulleet. Monet kertovat halunneensa seksikkäitä alushousuja, mutta ne ovat olleet päällä niin epämukavia, ettei niitä voi käyttää.  On stringejä ja pitsisiä pöksyjä, rikkinäisiä lempparialkkareita, hienoja merkkituotteita, kaikenlaista.

Alushousut on osoittautuneet niin jännittäväksi materiaaliksi, että en olisi uskonut niin monen muunkin innostuvan aiheesta. Ja miten ihanan rohkeita kanssaeläjiä minulla onkaan! Kiitän siis kaikkia lahjoituksista, menneistä ja tulevista! Näistä syntyy vaikka mitä!

Ilokseni myös huomasin että monien alushousujen osto on samanlainen ongelmallinen tilanne kuin itselläni. Tilaan netistä yleensä ekopuuvillaisia tylsiä alkkareita joiden tiedän olevan mukavia ja pitkäikäisiä, aina tylsiä mustia tai harmaita. Kaapissa kuitenkin lojuu kauniita pitsisiä ja satiininhohtoisia seksikkäitä alushousuja jotka ovat, ikävä kyllä, epämukavia jalassa. Niitä on kuitenkin ostettava, sillä joskus on kiva käyttää kauniitakin alushousuja, vai onko?

Vakioalkkarit käytetään loppuun niin, että ne ovat reikäisiä ja rikkinäisiä. Alushousut eivät voi juuri koskaan olla liian rikki jos ne vain pysyvät päällä. Olen aina kuvitellut olevani ainoa homssuinen kauhistus, joka käyttää mukavia rikkinäisiä alkkareita. Asiahan ei ollutkaan näin. Aiheesta ei vaan juurikaan puhuta. Naiset ovat avautuneet niin paljon alushousutottumuksistaan, että olen suorastaan häkeltynyt. Lähes jokaisessa keskustelussa on noussut esiin kysymys:

Kuka siis tietää millaiset alushousut kenelläkin on jalassa, no ei kukaan.

Keskusteltuani useiden naisten kanssa alushousuasioista, kävi myös ilmi jo aiemmin sanomani seikka siitä, että kukaan ei koskaan näe niitä alushousuja.

Tietenkin yhden illan seikkailuihin tai muihin säätöihin on kiva pukea somat alkkarit mutta pitkässä parisuhteessa tai muussa tilanteessa harvemmin niitä ehtii nähdä. Kuka oikeasti jaksaa vaihtaa seksikkäät alushousut pitkän päivän jälkeen ihan vain siksi että ne voi ottaa parin minuutin päästä pois?

Ja työelämässä varsinkin alushousut on tärkeässä osassa, sillä koko päivän saa istua niiden päällä. Onko kivaa kun takapuolessa on pitsin painamat jäljet tai se, että mestat hikoaa tekokuiduista?

Kyllä vaan ne vanhat ja rikkinäiset mummokalsarit on parhaat ihan kaikille pyllynmuodoille, missä tahansa työtehtävässä.  Tarkemmin ajateltuna, takapuoli on hirveän suuressa osassa jokapäiväistä toimintaa. Eipä sitäkään ole juuri tullut ajatelleeksi, siinä se joka päivä keikkuu mukana joten miksi sitä niin ajattelisi.

Pitäkäämme siis huoli pyllyistämme ja käyttäkäämme sille sopivia mukavia alushousuja!

<3 Minttu

torstai 7. helmikuuta 2019

Onko kaikki yhtä viallisia?

Kävelen kadulla ja on vähän kiire. Tekee mieli juosta, mutta alan miettimään kuinka oudolta se näyttää, kun en ole juoksemassa esim. bussiin tai minulla ei ole lenkkivaatteita päällä. Katson olkieni yli joka puolelle. Eihän kukaan vaan katso? Alan juosta pyrähdellen jalkakäytävää pitkin. Risteyksen takaa kääntyykin vastaan kulkija. Lehahdan tulipunaiseksi, hiljennän tahtia nolosti ja koetan jatkaa matkaa mukamas luonnollisesti. Jostain syystä hävettää.

Kaikki ihmiset tekee hassuja asioita silloin kun kukaan ei ole näkemässä. Meillä kaikilla on jänniä tapoja, joita piilottelemme vaan itsellämme ja toteutamme vain yksin. Maailma voisi olla paljon mielenkiintoisempi ja iloisempi paikka, jos tekisimme hassuja asioita myös muiden nähden, häpeästä välittämättä!

Seuraava teksti on jatkoa Mintun ma 28.1. julkaistulle tekstille! <3 Meri

Nyt pahin ongelmani on luonteeni. En saa pidettyä sisälläni valitusta enkä ilkeitä sanoja. En osaa käyttäytyä minulta odotetulla tavalla. En pysty olemaan ihmisjoukoissa, en halailemaan kaikkia vastaantulijoita, en hymyilemään joka käänteessä tai murjaisemaan päivän parhaita vitsejä. Joinain päivinä kun olen saanut kunnolla levätä, olen juuri sellainen, täydellinen versio itsestäni, jota monet odottavat näkevänsä ja hämmentyvät kun näkevätkin väsyneen resting bitch facen, joka ei muista edes omaa nimeään.

Ja sitten häpeän. Vuosienkin päästä saatan hävetä niitä hetkiä kun on ollut aivojumi tai mikä ikinä minkä tähden en ole täyttänyt toisten odotuksia. Silloin kun olen saanut jonkun suuttumaan tai loukannut tahattomasti tai muuten vain käyttäytynyt jotenkin miten ei olisi pitänyt. Suurinta osaa en edes itse tajua. Häpeän silti vaikken tiedä mitä tapahtui. Syy on kuitenkin aina minussa. Se olen oppinut jo vuosien varrella.

Mitään muuta en osaa asialle tehdä kuin koittaa oppia käyttäytymään. Pitää itseni virkeänä ja stressittömänä. Jos minä voin hyvin, en kohella. Niinhän sitä luulisi.

Joskus vajoaa niihin ajatuksiin, mitkä ovat olleet mukana koko elämän. Miksi minä olen viallinen? Miksi minä en ymmärrä mitään?

Katsoin Yle Areenasta Pirjo -nimisen sarjan. Se oli karmeaa. Siinä olisi pitänyt ehkä nauraa, mutta minä häpesin. En näyttelijää vaan itseäni. Ihan niin kuin minä olisin ollut siinä selittämässä ihmeellisiä asioita ja joutumassa outoihin tilanteisiin. En tosin harrasta tekosyitä tai valehtelua yhtälailla mitä sarjan kommelluksissa tapahtui, mutta silti päädyn samanmoisiin tilanteisiin, joissa mikään ei mene niin kuin pitäisi. Jäin miettimään käykö näitä juttuja kaikille?

Onko kaikki yhtä viallisia?

Olisi niin hienoa, että näistä viallisuuksista ja kommelluksista puhuttaisiin enemmän. Ettei tarvitsisi aina olla niin siloteltu ja upean täydellinen.

Kerronpa yhden lempimuistoni. Näitä riittää todella paljon, mutta tämä oli itselleni jotenkin se kaiken pöljyyteni kiteyttävä tapahtuma.

Olin teini-ikäisenä nuorisokahvilassa töissä. Olin aivan korviani myöten ihastunut yhteen paikalliseen poikaan, joka oli mielestäni niin upea ja ihmeellinen, että en meinannut pysyä nahoissani. En tietenkään uskaltanut lähestyä poikaa joten ihastelin vain kaukaa.

Kerran tämä nuori mies kuitenkin tuli työvuoroni aikaan kahvilaan ja nojasi oven karmiin oikein charmikkaasti, katsoi minua silmiin ja kysyi ”moi, mikä sun nimi on?”. Minä menin aivan paniikkiin ja koitin kelata päässäni sanoja, nimeäni, jotain, mitä tahansa mitä sanoa. Ainoa sana minkä kuulin suustani tulevan oli ”Erkki”.

Siinä siis todella cool vastaukseni yksinkertaiseen kysymykseen. Emme koskaan enää jutelleet. Yllättävää.

Tästä tapahtumasta johtuen, aina puhetta pitäessäni kirjoitan muistilappuun ensimmäiseksi oman nimeni.


maanantai 4. helmikuuta 2019

Langanpäiden keräilyä

Hirmu pitkä paussi ehti vahingossa hurahtaa edellisestä tekstistä! Viime viikko oli tooosi kiireinen, ei ehtinyt edes stressaamaan. :D Palaveristakin on ehtinyt aikaa vierähtää, yritän nyt muistella, mitä kaikkea käytiin viimeksi läpi.

Juteltiin paljon siitä, miten itse kokee olevansa ja miten se näyttäytyy ulkopuolisille. Ja siitä myös, että onko sillä mitään väliä. Onko millään mitään väliä ja kannattaako mitään murehtia, jos itsellä on hyvä olo itsensä kanssa? Päästiin siihen lopputulokseen, että meillä molemmilla on aika hyvä olla just nyt. Se on aika siistiä, eikä siihen pitäisi antaa minkään ulkopuolisen asian vaikuttaa.

Suunniteltiin myös musavideoiden sisältöä, pitää tehdä niistä ihan oma juttu jossain vaiheessa. Tulee aika monipuolista materiaalia. Kuvia käytiin myös ottamassa, tässä pari! :)

<3 Meri