torstai 7. helmikuuta 2019

Onko kaikki yhtä viallisia?

Kävelen kadulla ja on vähän kiire. Tekee mieli juosta, mutta alan miettimään kuinka oudolta se näyttää, kun en ole juoksemassa esim. bussiin tai minulla ei ole lenkkivaatteita päällä. Katson olkieni yli joka puolelle. Eihän kukaan vaan katso? Alan juosta pyrähdellen jalkakäytävää pitkin. Risteyksen takaa kääntyykin vastaan kulkija. Lehahdan tulipunaiseksi, hiljennän tahtia nolosti ja koetan jatkaa matkaa mukamas luonnollisesti. Jostain syystä hävettää.

Kaikki ihmiset tekee hassuja asioita silloin kun kukaan ei ole näkemässä. Meillä kaikilla on jänniä tapoja, joita piilottelemme vaan itsellämme ja toteutamme vain yksin. Maailma voisi olla paljon mielenkiintoisempi ja iloisempi paikka, jos tekisimme hassuja asioita myös muiden nähden, häpeästä välittämättä!

Seuraava teksti on jatkoa Mintun ma 28.1. julkaistulle tekstille! <3 Meri

Nyt pahin ongelmani on luonteeni. En saa pidettyä sisälläni valitusta enkä ilkeitä sanoja. En osaa käyttäytyä minulta odotetulla tavalla. En pysty olemaan ihmisjoukoissa, en halailemaan kaikkia vastaantulijoita, en hymyilemään joka käänteessä tai murjaisemaan päivän parhaita vitsejä. Joinain päivinä kun olen saanut kunnolla levätä, olen juuri sellainen, täydellinen versio itsestäni, jota monet odottavat näkevänsä ja hämmentyvät kun näkevätkin väsyneen resting bitch facen, joka ei muista edes omaa nimeään.

Ja sitten häpeän. Vuosienkin päästä saatan hävetä niitä hetkiä kun on ollut aivojumi tai mikä ikinä minkä tähden en ole täyttänyt toisten odotuksia. Silloin kun olen saanut jonkun suuttumaan tai loukannut tahattomasti tai muuten vain käyttäytynyt jotenkin miten ei olisi pitänyt. Suurinta osaa en edes itse tajua. Häpeän silti vaikken tiedä mitä tapahtui. Syy on kuitenkin aina minussa. Se olen oppinut jo vuosien varrella.

Mitään muuta en osaa asialle tehdä kuin koittaa oppia käyttäytymään. Pitää itseni virkeänä ja stressittömänä. Jos minä voin hyvin, en kohella. Niinhän sitä luulisi.

Joskus vajoaa niihin ajatuksiin, mitkä ovat olleet mukana koko elämän. Miksi minä olen viallinen? Miksi minä en ymmärrä mitään?

Katsoin Yle Areenasta Pirjo -nimisen sarjan. Se oli karmeaa. Siinä olisi pitänyt ehkä nauraa, mutta minä häpesin. En näyttelijää vaan itseäni. Ihan niin kuin minä olisin ollut siinä selittämässä ihmeellisiä asioita ja joutumassa outoihin tilanteisiin. En tosin harrasta tekosyitä tai valehtelua yhtälailla mitä sarjan kommelluksissa tapahtui, mutta silti päädyn samanmoisiin tilanteisiin, joissa mikään ei mene niin kuin pitäisi. Jäin miettimään käykö näitä juttuja kaikille?

Onko kaikki yhtä viallisia?

Olisi niin hienoa, että näistä viallisuuksista ja kommelluksista puhuttaisiin enemmän. Ettei tarvitsisi aina olla niin siloteltu ja upean täydellinen.

Kerronpa yhden lempimuistoni. Näitä riittää todella paljon, mutta tämä oli itselleni jotenkin se kaiken pöljyyteni kiteyttävä tapahtuma.

Olin teini-ikäisenä nuorisokahvilassa töissä. Olin aivan korviani myöten ihastunut yhteen paikalliseen poikaan, joka oli mielestäni niin upea ja ihmeellinen, että en meinannut pysyä nahoissani. En tietenkään uskaltanut lähestyä poikaa joten ihastelin vain kaukaa.

Kerran tämä nuori mies kuitenkin tuli työvuoroni aikaan kahvilaan ja nojasi oven karmiin oikein charmikkaasti, katsoi minua silmiin ja kysyi ”moi, mikä sun nimi on?”. Minä menin aivan paniikkiin ja koitin kelata päässäni sanoja, nimeäni, jotain, mitä tahansa mitä sanoa. Ainoa sana minkä kuulin suustani tulevan oli ”Erkki”.

Siinä siis todella cool vastaukseni yksinkertaiseen kysymykseen. Emme koskaan enää jutelleet. Yllättävää.

Tästä tapahtumasta johtuen, aina puhetta pitäessäni kirjoitan muistilappuun ensimmäiseksi oman nimeni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti