sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Haittaa, ei haittaa, haittaa, ei haittaa…

Voi tätä lihavuusasiaa.

Täytyy myöntää, että harvemmin olen ajatellut sen estävän pariutumista tai ihastelua. Mutta nyt alkaa jo tuntua, että kyllä se vain vaikuttaa siihen. Aika harva kuitenkaan hyväksyy lihavaa naista kumppanikseen. Se ei ole niin haitaksi jos nainen lihoo suhteen aikana, onhan se kuitenkin tuttu vartalo. Se pariutumisvaihe onkin sitten vähän vaikeampi.

Sänkyyn aina löytää lämmittäjän jos mielii mutta se ihastuminen on jo toinen asia.

Tai en minä kyllä tiedä.

Mitä jos kyse onkin siitä mitä itse vaadin?

Epäilen, että löytäisin ikinä enää sellaista miestä joka olisi oikeasti upea. Sellaista, joka osaa huolehtia itsestään, on edes jotenkin älykäs, innostunut, luova, seikkaileva, omatoiminen, siistihkö, sopeutuva ja monipuolinen, hauska, energinen ym... Minun elämässäni ei pärjää mukana jos ei ole näitä kaikkia, enkä minä pärjää sellaisessa elämässä missä näistä joku puuttuu.

Sellaisen tyypin kanssa ei liikakilojen pitäisi haitata. Luulin aiemmin, ettei Sellaisia ole edes olemassa. Mutta aikaisemmissa teksteissä mainitsemani ihastus oli aika lähellä.

Tosin voi olla, että kuvittelin kaiken. Olen siinä aika hyvä.

Ja tietysti nyt kun on kevät ja pariutumisvimma pahimmillaan, sitä tulee kuviteltua monenmoisia asioita. Varsinkin jos toisen kanssa on hyvä olla.

Mietin siis sitä, johtuiko osaksi tämä pariutumisyrityksen epäonnistuminen lihavuudesta. En saa sitä koskaan tietää. Tosin, puhuimme kyllä aiheesta eräänä aamuyönä eikä hän tunnustanut sitä ongelmaksi. Tosin en tiedä olisiko hänellä ollut pokkaa sitä sanoa.

Tähän ei ole siis löytynyt vastausta.

Sanoisin, että sellaisille miehille jotka etsivät esittelykalua, ulkonäkö on tärkeä. Sellaisille, jotka etsivät aivoja ja kumppania, ei ole niin tärkeää, miltä tyyppi näyttää. Nykypäivän ongelma on ehkä siinäkin, että ei tiedetä mitä halutaan. Loppuelämänkumppani on enää harvoilla hakusessa. Toiveissa ehkä. Mutta jos lähtökohtana on ainoastaan hyvä seksielämä, ei suhde voi olla kestävällä pohjalla. 

-Minttu

Vähän selfieharjoitteluakin pohdinnan ja kirjoittamisen lomassa.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Suhtautumiseroja

Joskus kiinnitän kaupungilla huomiota siihen, että kerään paheksuvia tai kummastelevia katseita, ja ensimmäinen ajatukseni on aina “apua, nyt vilkkuu perse hameen alta” tai “apua, mulla on naamassa jotain likaa” koska itselleni minä näytän normaalilta. Tämän ihmisen minä näen aina peilistä, tämän ihmisen minä puen aamulla milloin milläkin tavalla. On outoa huomata että muille minä en olekaan normaalin näköinen, vaan kummallinen. Muut ihmiset ihmettelevät minun olemustani yhtä paljon kuin minä ihmettelen tuulipukuja, jakkupukuja, todella tyylikkäitä ihmisiä, koiria joilla on vaatteet, shokkivärjättyjä hiuksia ja niin monta muuta asiaa.

Lihavoituneena ihmisenä olen huomannut että tuo katseiden määrä – sekä katseiden sisältämä paheksunta – on lisääntynyt. Katseiden paheksunta tuntuu liittyvän siihen, että minä kehtaan lihavana ihmisenä tehdä kaksinkertaisen virheen, kehtaan olla lihava ja kehtaan olla tyyliltäni erilainen. Tuntuu että lihavan naisen pitäisi sulautua seinään, pukeutua beigeen villatakkiin joka peittää vatsamakkarat eikä edes unelmoida näyttävistä asuista tai suurista viitoista joissa liehua kaupungilla.

Naisena huomaa myös usein, miten eri tavalla minuun suhtaudutaan riippuen siitä, olenko “perinteisen kaunis” vai “omalla tavallani kaunis”. Laittautuneena saan parempaa palvelua, ihmiset ovat kohteliaampia ja yleisesti asenne minua kohtaan on myönteisempi kuin silloin kun hiukseni ovat lyhyet, tatuoinnit ja lävistykset ovat näkyvillä ja olen pukeutunut omantyylisiini vaatteisiin. Ennen ajattelin, että ulkonäkö liittyisi vain flirttailun tai yleisen pariutumis-kiinnostuksen määrään, mutta olen huomannut, ettei tämä ole totta.

Kenties perinteisesti kauniimpaan naiseen on helpompi suhtautua. Tällainen nainen nähdään normaalina ja ei-uhkaavana, tällainen nainen on lokeroitu sievästi omaan laatikkoonsa, joten ihminen tietää heti miten häneen tulee suhtautua. Ei niin perinteinen nainen on outo ilmestys jonka lokeroiminen ennakko-oletusten perusteella ei onnistukkaan. Tällainen nainen uhmaa ennakko-oletuksia koska ihminen ei voi koskaan tietää oikeasti mitä tatuoidun tai lyhythiuksisen tai lihavan naisen mielessä liikkuu.

-Asta

Mielen liikkeitä.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kevättä ilmassa! #4

Rakkaushommien loppu.

Tilanteet tuppaavat muuttumaan kovin nopeasti ja minä olen ylipäänsä kaikessa melko nopeatempoinen henkilö. Osaksi siksi, että olen aika varma tuntemuksistani ja osaksi siksi, että olen heittäytyjä. Tämä nopeatempoisuus saattaa näyttäytyä monelle pelottavana.

No kuitenkin. Kerroin aiemmin olleeni ihastunut ihan pikkuisen. Tapasimme useaan kertaan tämän miehen kanssa pienen ajan sisällä ja sain sekä häneltä että ystäviltäni erilaisia varmistuksia siitä, että tunne ei ole yksipuoleinen.

Koska olin juuri lähdössä kuukaudeksi ulkomaille, halusin kertoa miehelle tunteistani. Laitoin Whatsapp-viestin, jossa luki ihan suoraan, että olen ihastunut häneen. Ei vaatimuksia, ei mitään muuta. Ihan vain ilmoitusluontoisesti, jotta hän ymmärtää missä mennään ja että homma olisi hyvä saada alulle, mikäli jotain on tulossa, ennen kuin lähden.

Tästä seurasi kahden vuorokauden radiohiljaisuus. Meinasin saada hepulin, ja sen sainkin kyllä. Eihän kukaan aikuinen ihminen jätä vastaamatta sellaiseen. Mahdollisuuksia olisi miljoona. Kakkahymiökin olisi kelvannut. Sen sijaan, ei mitään.

Olimme puhuneet näkevämme viikonloppuna mutta se oli tapahtunut ohimennen eikä mitään ollut sovittu. Tapaaminen ei näyttänyt olevan tapahtumassa.

Istuin kavereiden kanssa lähikuppilan terassilla ja surin heille tylsimpiä pakkejani ikinä. Menin sisään ja tämä mies tuli minua vastaan. Siis oikeasti, hän tuli ulos ravintolasta kun minä olin menossa sisään.

No hän jäi sitten istumaan meidän kanssamme ja vietimmekin ihan hauskan illan porukalla. Vasta aamusella sain hetken kahden ja kysyin, mitä tapahtui.

Hän selitti hyvin sekavia enkä ymmärtänyt juurikaan mistä oli kyse. Hän halasi minua, suukotti poskelle ja lähti.

Päädyin siihen, että häntä ei kiinnosta. Siis ei varmastikaan. Toisaalta en sitä olettanutkaan koska itse arvostan häntä ehkä liikaakin ja kyseessä on kuitenkin itseäni reilusti vanhempi mies. Mutta miksei hän voinut sanoa sitä suoraan? Sehän on ihan selvää, että suoraan ilmoitukseen vastataan suoraan takaisin. Ja kuitenkin kuvittelin että tunnemme jo niin hyvin, että hän tietää itsetuntoni kestävän lähes mitä tahansa. Ei siis olisi ollut iso juttu.

Kaikesta huolimatta, minua vaivaa hämmennys. Kaikkien ystävieni sekä itseni väärinymmärrykset olivat outoja. Miten toista voi tulkita niin väärin. Vai ajattelikohan hän vain, että epätoivoinen lihava nainen kaipaa pikkuisen huomiota?

Mistä oli kyse? Miksi hän kuitenkin katsoi minua kuin lammas? Miksi ei voitu keskustella asiasta vaikka kahvin äärellä ihan kahdestaan, jottei kumpikaan jää ihmettelemään?

No se oli semmoinen kokeilu. Ja koska hämmennys vaivaa minua edelleen, en osaa ajatella saaneeni varsinaisesti pakkeja. Tai siis ymmärrän saaneeni mutta mieleni ei anna sitä mahdollisuutta.

Kaikesta huolimatta meillä oli hauskaa ja olen ehkä ennen kaikkea pettynyt. Mutta nyt kohti uusia seikkailuja!

-Minttu

Terveisiä Espanjan lämmöstä.

torstai 2. toukokuuta 2019

Kevättä ilmassa! #3

Ihastuminen on hulluutta!

Äitini on aina sanonut, että kaikki ihastuneet ihmiset pitäisi sulkea laitokseen. Olen samaa mieltä.

Myönnän, että olen tällä hetkellä hiukan ihastunut. En aivan sekopäisesti vaan ihan pikkuisen vain. Eli voisin sanoa ehkä tuntevani vetoa tähän ihmiseen. En oikeastaan tarkkaan tiedä minkälaista vetoa. Onko se vain se, että hän on tehnyt vaikutuksen persoonallisella olemassaolollaan vai onko se jotain muutakin. Olen kuitenkin hyvin onnellinen siitä, että olen saanut tavata hänet, johti tämä johonkin tai ei.

Siitä huolimatta, etten tiedä mitä tämä on, löydän itseni iltaisin kuuntelemasta hempeilylauluja ja tuijottamasta kattoa tai kynttilää. Sekoilen sanoissani ja virnistelen itsekseni tai jään tuijottamaan tyhjyyteen lammasmainen ilme kasvoillani.

Se on itseasiassa aika hauskaa. Yleensä nimittäin kun ihastun, se johtuu stressistä.

Rankan työputken jälkeen ihastun vähän niin kuin burnoutia estääkseni. Silloin kaikki ajatukset keskittyvät ihastuksen kohteeseen. Se on oikein mainio itsesuojelumekanismi ja sillä pääsee eroon työasioista ja stressistä. Se työorientoitunut, johdonmukainen, organisointikykyinen ja vastuullinen MINÄ on tipotiessään.

Tämä ihastus on kuitenkin erilainen. Tämä tuntuu jotenkin liian selkeältä siihen nähden. Eikä nyt ole kyllä stressiäkään. Kaikki on itse asiassa varsin mainiosti.

Jännittävää siis nähdä mihin tämä etenee.

Sitten vähän aiheen sivusta:

Luin jostain, että yksipuolisen ihastuksen jälkeen voi mennä vuosikin siihen, että pääsee siitä yli. Samaisessa tekstissä luki, että keskiajalla lemmenkipeitä on lääkitty erilaisilla yrteillä ja rohdoilla.

Onko sellainen ihastuminen ja lempi kadonnut kokonaan? Nykyään ei tunnu olevan sellaista suurta rakkautta. Seksi on korvannut suuret tunteet ja suuri osa lauluistakaan ei enää kerro rakkauksista, ehkä niistä eroista enemmän... ja tietysti seksistä.

Puhutaanko lemmenkipeydestä ja ihastumisista liian vähän ja onko se liian noloa saada pakit? Onko siis helpompi käydä nussuttelemassa random-ihmistä kuin ilmaista tunteitaan? Tämäkin kuuluu aika vahvasti nykykulttuuriin ja yksilökeskeisyyteen sekä tietysti ulkoiseen olemukseen. Kasvojen menettäminen on jotenkin hirveä asia ja se miten ne kasvot menetetään, opitaan jostain Demi-lehden sivuilta teini-ikäisenä. Onko siinä sitten mitään järkeä?

Eikö olisi vaan helpompaa sanoa ”Hei, oot tosi kiinnostava ihminen, voitasko nähdä?” Ja toinen voi vastata siihen mitä tahansa mutta yleensähän on kiva nähdä ihmisiä ja sitten kun on nähty tarpeeksi, varmaan kummallekin selviää miten siinä sitten kävi.

Kätevää ja asiallista.

Mutta ei pysty. Jos itse yrittäisin moista, niin menisin kyllä sanoissa sekaisin ja selittäisin taas jotain ihan muuta. Mutta pitäisi ehkä yrittää enemmän.

-Minttu

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Kevättä ilmassa! #2

Olen vaihteeksi törmännyt monenlaisiin ihmisiin viime aikoina ja sitä myötä monenmoisiin tilanteisiin. Yksi ehkä hämmentävimmistä on ollut ihmisten viimeaikainen suhtautuminen minuun.

Oon tottunut siihen, että oon se outo friikki, jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä ja joka on aina liikaa kaikkea ja väärässä paikassa väärään aikaan.

No, viimeaikoina ihmiset ovat tulleet juttelemaan ja kysymään tosi avoimesti, että miksi en ole seurannut niitä Instagramissa tai tullut juttelemaan kun ollaan nähty tai tykännyt Tinderissä tai mitä ikinä. Olen ollut tästä tosi hämmentynyt.

Päädyin ajatuksissani siihen lopputulokseen, että mun epävarmuus ei varmaan näy muille. Ei kukaan voi tietää, että tunnen itseni pöljäksi, enkä siksi osaa kommunikoida selkeästi, enkä tule juttelemaan. En halua enkä kehtaa ahdistella ihmisiä, sillä silloin kun olen rohkeasti ottanut kontaktia ihmisiin, on toinen osapuoli kuvitellut jotain ihan muuta ja kokenut sen ahdistavana. Siitä tulee nolo olo.

Onko kaikilla näitä samoja fiiliksiä? Sekö on syy siihen, etteivät ihmiset tutustu toisiinsa, että kaikkia pelottaa? On jotenkin hassua, kun kuitenkin niitä ihania ihmisisä tulee vastaan niin vähän. Pitäisi rohkeammin kokeilla, että synkkaako. Kyllä sen kumpikin huomaa jos ei.

Ihmiset on niin hämmentäviä. Ja on hämmentävää huomata, että en olekaan yhdentekevä kaikille. Että joku haluaa myös tutustua minuun eikä aina toisin päin.

Tässä juuri lähiaikoina minulla oli yksi pieni lähentymisyritys henkilöön X. Koitin jotenkin olla tosi selkeä kommunikoinnissani ja asiallinen ja kaikkea mitä nyt pitää olla tullakseen ymmärretyksi. Tässä tosin saattoi olla pieniä romanttisia tunteita mukana eikä pelkkää tutustumisyritystä.

No eihän se mennyt nappiin lainkaan. Omien epävarmuuksieni ja odotuksieni mukaan, ymmärsin hänen viestinsä täysin väärin ja pakenin tilanteesta. Vasta viikon päästä huomasin, että olin itse se joka oli paennut ja mokannut. Olin kuvitellut tulleeni täysin torjutuksi mutta eihän se asia niin mennyt, päinvastoin.

Se peli oli menetetty ja ymmärrän entistä selkeämmin sen, miten oma asenne ja vallitseva tunne vaikuttavat ymmärrettyyn asiaan. Mutta uusia tulee ja ehkä opin tästä jotain.

Eli, häntä pystyyn porkanit ja rohkeasti kohtaamaan ihmisiä! Ei pitäisi hävetä ennen kun sille on tarve.

<3 Minttu

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Kevättä ilmassa! #1

Olen koko kevään keräillyt tarinoita ihmisten pariutumisesta ja niistä rohkaistuneena päätin itsekin kokeilla Tinderiä, Suomi24 -treffejä ja Happy Pancake -sovellusta.

Ensimmäinen päivä Pancakessa oli hauska ja monipuolinen. Viestittelin monien tyyppien kanssa ja sehän oli vallan kivaa, sillä jouduin muutenkin makaamaan hirveässä flunssassa sängyn pohjalla.

Seuraava päivä meni samoissa merkeissä ja ehdin jo ihmetellä, kuinka ihania ihmisiä on niin paljon.

No kolmas päivä valkeni ja kuumeenikin oli jo laskenut. Suurin osa keskusteluista tyrehtyi tosi nopeasti. En saanut mistään kiinni ja tylsistyin.

Jatkoin muutaman päivän parin tyypin kanssa juttelua mutta eivät nekään innostaneet. Tyypit oli kivoja ja asiallisia, mutta puhuttavaa ei vaan enää ollut. Mielikuvitus loppui kesken monella, he eivät olleet kiinnostuneita lainkaan samoista asioista kuin minä ja ei vaan siis natsannut. Harmitti.

Päätin kokeilla Suomi24 -treffejä.

No siellä olikin sellainen herra, joka kommentoi profiilitekstiäni älykkääksi ja sanoi olevansa iloinen siitä, että jossain on nainen joka osasi kirjoittaa älykkään ja johdonmukaisen tekstin. Siinä sitten juteltiin useampi päivä. Hän oli oikein fiksu ja mukava tyyppi. Mutta kävi ilmi sama juttu kuin muillakin, hänen älyllisestä avustaan huolimatta hän oli aika tönkkö. Sellainen putkikatseinen. Odotti enemmän naimisiinmenoa, lapsia ja omistusasuntoa. Ei mitään impulsiivisuutta, huumoria tai pilkettä.

Sekin keskustelu sitten tyrehtyi.

Tinderissä kestin puolitoista vuorokautta. En vain kyennyt. Oli kauheaa saada niitä kaikkia pareja, jotka ei koskaan puhuneetkaan mitään. Oli kauheaa pyyhkäillä ihmisiä ees taas ja huomata jossain vaiheessa olevansa transsinomaisessa tilassa pyyhkimässä porukkaa tajuamatta mitä tekee. ”Ei, ei, ei, ei, no vitsi toi olis ollu kiva, ei, ei, ei, ei. Siis oikeesti?” Ei ollu kyllä mun juttu sekään.

Kestin tosiaan puolitoista päivää.

Siinä siis minun kokemukseni deittipalstoilta. En taida mennä enää ikinä. Ei vaan toimi.

Mutta missä niitä ihania ihmisiä sitten näkee? No ei missään. Ei olisi ehkä pitänyt luovuttaa, mutta se jotenkin kävi tosi ahdistavaksi. Ja miten pahalta tuntuu sanoa jollekin, että ei tää nyt toimi.

Baareissakaan eivät ihmiset enää puhu toisilleen. En tosin käykään sellaisissa baareissa, missä porukka pariutuu. Enkä ole sellainen tutustuja muutenkaan. Jos näen jonkun ihanan tyypin, niin ensimmäisenä juoksen karkuun. Tai ainakin menen piiloon. Ja sitten salakavalasti onnistun nolaamaan itseni aivan täysin koska olen minä. Ja miksi ihmeessä sitä täytyy asettaa itsensä niin kummallisiin tilanteisiin ja tuntea niin vahvasti ja olla pöljä?

Eikö voisi vain antaa asioiden olla ilman mitään biologista pariutumisen pakkoa?

-Minttu

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Monen kastin alushousut

Mutuillen sanoisin, että jokaisella naisella on alushousuja eri kategorioissa. On mukavia alushousuja, on seksikkäitä alushousuja, on niitä joita käytetään vain hätätilanteessa, on niitä jotka on niin epämukavia, että olisi melkein mieluummin kommandona. On mummopöksyjä, vähän rikkinäisiä, sekä niitä joita ei muista ostaneensa eikä myöskään oikein tiedä mistä ne ovat kaappiin päätyneet.

Miksi juuri alushousut ovat sellainen vaate joka jakautuu niin moneen kastiin? Onko muissa vaatteissa tällaisia kasteja? Vai onko useamman kastin syynä se, että alushousuja tarvitsee omistaa useammat kuin vaikkapa farkkuja? Vaikeaa kuitenkaan ajatella, että kukaan säilyttäisi vaikkapa rikkinäisiä sukkia sillä ajatuksella, että käytän näitä vain jos muita ei ole puhtaana. Sukkia kuitenkin pitää omistaa suunnilleen sama määrä kuin alushousujakin.

Voisiko syynä eroon olla se, että sukat ovat julkisemmat kuin alushousut? Vai se, että rikkinäinen sukka on häiritsevämpi normaalielämässä kuin rikkinäiset alushousut? On mahdollisuus että rikkinäinen sukka paljastuu. Jos kengät on pakko ottaa pois jossain tilanteessa, kaikki näkevät rikkinäisen sukan. Rikkinäisten alushousujen havaitseminen kun taas on hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Itselleni syy monen kastin alushousuihin on puhtaasti käytännöllinen. En pidä vaatteiden ostamisesta enkä halua tuhlata rahaa heittämällä roskiin alkkareita, jotka toimivat vielä edes jonkinlaisena suojana farkkujen hiertämiseltä. On kuitenkin vaikeaa sanoa, onko muiden naisten suhtautuminen alushousuihin samanlainen, vai liittyykö niiden ostamiseen ja poisheittämiseen jotain muutakin kuin käytännönläheisyyttä.

Voisiko olla, että sekä alushousujen ostaminen että niiden heittäminen roskiin on häpeällistä? Alushousut ovat käytännönläheinen vaate, mutta ne liittyvät niin intiimisti naisen seksuaalisuuteen että pelkästään alushousujen näkeminen saa punan monen ihmisen poskille, olivat housut ihmisen jalassa tai eivät. Ehkä ajatus siitä, että joku näkisi minun alushousuni, vaikka ihan poissa päältä, tuo mieleen pelon että näkijä kuvittelee miltä ne näyttävät minun päälläni. Harva ihminen haluaa asettaa itsensä tällaiseen seksualisoituun asemaan ihan yhtäkkiä.

Tekisi mieli kysellä jokaiselta näkemältäni naiselta “Voidaanko jutella hetki alushousuista?” kuin joku perverssi alushousuteemainen Jehovan todistaja.

-Asta

“Voidaanko jutella hetki alushousuista?”

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Jatkoa väärinymmärrettyihin pariutumisyrityksiin

Tähän aihealueeseen liittyen löytyy jo kaksi postausta, mutta kun asiaa riittää, niin laitetaan kolmaskin!

Kerran olin yhdessä parin päivän seminaarissa missä tapasin monia ihmisiä. Osan kanssa ehdin hyvin jutella, toisten kanssa vähän vähemmän.  Mutta sitten tuli vastaan sellainen mies.

Ehdittiin vaihtaa pienet kuulumiset tämän miehen kanssa. Lähinnä sellaiset vain, että ketä oikein ollaan. No, kävi ilmi, että hän oli mun työn kannalta tärkeässä yrityksessä töissä. Samassa, missä olin itsekin ollut aikanaan duunissa Toivoin, että oltaisi ehditty vaihtaa kuulumisia ja kertomuksia ja ehkä vähän tulevaisuudestakin jutella, ihan niin kuin työhön liittyen.

Sitten keskusteluun liittyi joku seuraava ihminen ja jutut jäi kesken. Koko kahden päivän seminaarin ajan yritin häntä tavoittaa, mutta joka kerta kun olin menossa juttelemaan, hän tuntui juoksevan karkuun. Vilkuili vaan ”apua, tuolla se hullu ahdistelija taas on”. Seminaarin päätyttyä sitten näin hänet ulko-ovella. Ajattelin ”hihii, eipäs pääse karkuun” ja sanoin ”hei, olisiko sulla hetki aikaa vielä jutella” miespoloinen vastasi, että ” joo on, mutta nyt sanon nyt heti alkuun, että olen naimissa”.

Mulla meni jauhot suuhun. Vastasin vaan että ”okei, kiva juttu” ja aloin selittää niistä työkuvioista.

Koko homma meni jotenkin ihan reisille. Ei siitä mitään tullut. En saanut järkeviä vastauksia ja hänen käytöksensä oli hyvin torjuvaa. En oikein vieläkään ymmärrä mitä siinä tapahtui. Ehkä mua on tosi vaikea tulkita. Ehkä on vaikea ymmärtää, että mun ainoa suuri intohimo on työ. Ehkä oli joku hullun kiilto silmissä, mutta kaikki mitä sanoin, liittyi puhtaasti vain työhön.

Edelleen hävettää kun näen tämän miehen. Hän selkeästi katselee minua sellaisen pelästyneen gasellin silmin. Olen päättänyt jättää hänet rauhaan vaikka mieleni tekisi välillä kiusoitella.

Näitä tilanteita on yllättävän paljon. Mietinkin mikä saa aikaan sen, että me ymmärretään asiat niin oudosti? Itse en ole koskaan kokenut, että pitäisi jollekin selittää ihan yöstä, että olen varattu tai ettei nyt kiinnosta. Ehkä ne signaalit menevät kokonaan ohi tai sitten niitä ei vaan ole.

Mutta onhan se nyt hiukan hassu tapa ajatella, että ”kaikki jotka minua lähestyy, on vähintäänkin ihastuneita”.

Eikä olisi paljon mielekkäämpää vaan odottaa, mitä toisella on sanottavaa?

-Minttu


maanantai 15. huhtikuuta 2019

Pitääkö aina päästä sanomaan?

Joillain ihmisillä tuntuu olevan valtava tarve päästä kommentoimaan – muiden tekemiset, vaatteet, kehot ja yleinen olemus ovat heille kuuluvia asioita, joista heidän on oikeus sanoa mielipiteensä. Tämä on ihmeellinen asia. Ihmettely on tietysti ihmisen elämään kuuluva asia ja näin pitääkin olla, maailma on ihmeellinen paikka ja kaikista ihmeellisintä maailmassa ovat ihmiset. Mutta miksi jotkut ihmiset kokevat velvollisuudekseen ja oikeudekseen tulla ihmettelemään ääneen toisen ihmisen tekemisiä ja olemusta?

Juuri hänen mielipiteensä siitä, mikä on viehättävää ja mikä ei on tärkeää. Juuri hänen mielipiteensä siitä, mikä on normaalia ja mikä ei on tärkeää. Jatkuva kommentointi tai edes kommentoinnin mahdollisuus saa minut joskus linnoittautumaan kotiin. En jaksa edes ajatusta siitä, että käydessäni kaupassa tai kirjastossa tai baarissa minun velvollisuuteni on selittää olemassaoloni kommentoijille. Haluaisin vain olla rauhassa ja elää maailmassa, tehdä omia asioita omalla tahdillani ilman että selän takaa kuuluu ”Miks sulla on noin lyhyet hiukset?”, ”Onpa sulla oudot vaatteet” tai muuta vastaavaa.

Kenties tämä koko ilmiö liittyykin häpeään? Ihmiset jotka eivät tunne itse saavansa olla erilaisia kommentoivat niitä jotka ovat. Heille on kenties ennenkuulumaton ajatus, että ihminen saa ihan oikeasti olla sen näköinen mitä haluaa olla, että ihminen saa itse valita vaatteensa ja hiuksensa eikä siihen tarvitse kysyä lupaa keneltäkään. Ehkä kommentointi ei olekaan pahantahtoista halua musertaa kaikki erilainen, vaan silkkaa ihmetystä ja kateutta siitä, että toinen kehtaa olla juuri sellainen kuin on, kun kommentoija itse ei uskalla.

-Asta 

Ihmeellisyyksiä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Kasvava Myskin perhe

Myski-immen blogin tarinaa alkaa olla takana jo 3 kuukautta! Ollaan tähän asti Mintun kanssa kirjoiteltu aivan sensuroimatta kaikkea, mitä mieleen juolahtaa liittyen elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen. Minttu enemmän, mä vähän vähemmän. Meillä on tosi erilainen tyyli kirjoittaa ja se on rikkautta tässä hommassa.

Mä kirjoittelen vähän maanläheisemmin, ehkä hieman kevyemmistä aiheista. Ja pyrin välittämään projektin konkreettisia vaiheita ulkopuolelle välillä vaihtelevalla menestyksellä.

Minttu taas analysoi ympäröivän maailman tilanteita ja tapahtumia kaunistelematta. Kaikki ihmisten välisen kanssakäymisen tarkkailu toimii tässä projektissa kallisarvoisena fuelina.

Mutta nyt!

Meidän ihanaan Myski-immen porukkaan on liittynyt uusi jäsen! 
Toivottakaa tervetulleeksi Asta Koivuniva. :)


 Asta on jyväskyläläinen filosofi, vapaa kirjoittaja ja käsityöläinen. Ja aivan huipputyyppi. Asta tulee ensi viikosta eteenpäin kirjoittamaan meille blogitekstejä. Niin kuin tähänkin asti, aihepiiri on loputon ja tulee käsittelemään ihmisyyden moninaisia ongelmia laidasta laitaan.

Pysykää siis kuulolla.

<3 Meri

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Lisää asiaa pariutumisesta

Parinmuodostukseen liittyy monia jännittäviä asioita. Kuitenkin yksi ehkä omituisimmista on se, että kuvittelemme välillä oman viehätysvoimamme hiukan liian mainioksi. Varsinkin joiltakin mieseläjiltä saattaa löytyä tällainen valitettava puoli. Naisista en osaa sanoa kun ei ole kokemusta.

Ystäväni ovat pääasiassa aina olleet miehiä. En tiedä tarkkaa syytä tähän, mutta kai olen itsekin vähän miehinen. No kuitenkin. Se on ehkä vaikuttanut asiaan, että en koe kaikkea juttelua miehille flirttailuna. Juttelen useinkin miehille, erilaisille miehille; baaritiskillä, näyttelyiden avajaisissa, narikkajonossa, missä ikinä nyt tulee höpötettyä.

Moni kokee tämän ihan väärin ja kauhistuu, kun joku hirviö yrittää iskeä.

Voisi kuvitella, että sen jotenkin näkee naamasta, jos on jotain sutinahommia tiedossa.

Pääasiassa en ole joutunut kauhean noloihin tilanteisiin asian tiimoilta, mutta kyllä monet, varsinkin vanhemmat miehet hämmentyy, kun juttelee kaikenlaista ihan normaalisti. Monet tekevät heti selväksi, että ovat naimisissa. Ja sitten minä hämmennyn kun yritän siinä uikuttaa, ettei nyt ollut kyse mistään sellaisesta. Että ihan vaan tässä juttelen kun kuitenkin ihmisiä ollaan.

Yksi hauska kokemus on eräästä paikallisesta herrasta. Hän on aina välillä avautunut parisuhteensa laadusta ja omasta onnettomasta elämästään, kun ollaan sattumalta jossain tavattu. No kerran sitten häneltä kysyin, että onkos asiat jo parantuneet ja mites nykyisin menee parisuhteen kanssa? Hän siitä innostui ja ryhtyi selittämään, että ei ole minusta kiinnostunut ja pitää kyllä parisuhteensa.

Olin aivan ymmälläni, että mitä ihmettä nyt taas. Hän näyttää edelleen olevan sitä mieltä, että olen korviani myöten rakastunut häneen. Minkäs tees? Onhan se kiva jos saa kohotettua toisen miehistä itsetuntoa, mutta oikeasti olisin kyllä ollut kiinnostunut siitä, miten hänellä nykyään menee, kun oli edellisellä kerralla niin surkeana. Hetken jo kuvittelinkin, että olemme päässeet tällaisen vaiheen yli ja jopa tutustuneet, noin niin kuin kavereiksi ryhtyneet. Mutta kissan viikset.

Nämä ovat sellaisia juttuja mitä en kerta kaikkiaan ymmärrä. Miksi pitää heti aluksi suhtautua ennakkoluulolla, että toisella on taka-ajatuksia? Jääkö multa jotain näkemättä kun en ajattele niin? Mielestäni mulla on useinkin tosi hyviä ja rehellisiä keskusteluja ihmisten kanssa koska ei tarvii koko ajan miettiä mitä ne musta haluaa. Mitä sitten jos haluaakin? Mitä sitten jos ei halua? No ei kerta kaikkiaan mitään! Jos sitä saisi olla ihan vaan ihminen ja jutella asioista ihan kenen kanssa vaan, noin niin kun sukupuolesta riippumatta.

-Minttu