tiistai 28. toukokuuta 2019

Hauhon hovinkartanolle on tulossa kesänäyttely, josta löytyy Mintun julisteita, alushousuja, tekstejä ja kuvamanipulaatioita. Tässä yksi ehkä provosoivimmista kuvista, joka tulee esille näyttelyyn. Näyttely valmistuu 8.6 mennessä mutta virallisesti se avataan heinäkuun puolella. 

 

Kuvalla on väliä

Mikä tekee kuvasta uskonnollisen? Mikä symboliikka ja mitkä värit yhdistetään uskonnolliseen ilmaisuun ja miksi? Entä sommittelu ja henkilönkuvaus? Miten olemme tottuneet näkemään uskonnollisten henkilöiden kuvauksen? Onko näillä yhteyttä propagandaan? Mikä on ylipäänsä vaikuttava kuva ja miksi?

Tämä kuva on saanut inspiraationsa Puolassa tapahtuneesta seikasta jossa henkilö maalasi Neitsyt Marian sädekehän tilalle sateenkaaren. Sananvapaus ja ilmaisunvapaus on moniulotteinen asia niin kuin uskontokin ja uskonnolliset kuvalliset loukkaukset.

Miksi tämä kuva muistuttaa meitä uskonnollisesta ilmaisusta? Kuvassa olen käyttänyt omia kasvojani, kankaiden pinnat on liitetty kuvaan erilaisista alushousuista. Pääni päälle olen asettanut alushousut.

Toinen käteni pitelee kylpyankkaa ja toinen on leikattu kuvasta, jossa puhun puhelimessa.

Miksi monet kokevat kuvan loukkaavana?

Nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia ja moniulotteisia kysymyksiä jotka kertovat kulttuuristamme ja siitä miten katsomme maailmaa. Minkä näemme loukkaavana ja ketä se loukkaa?

-Minttu

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Haittaa, ei haittaa, haittaa, ei haittaa…

Voi tätä lihavuusasiaa.

Täytyy myöntää, että harvemmin olen ajatellut sen estävän pariutumista tai ihastelua. Mutta nyt alkaa jo tuntua, että kyllä se vain vaikuttaa siihen. Aika harva kuitenkaan hyväksyy lihavaa naista kumppanikseen. Se ei ole niin haitaksi jos nainen lihoo suhteen aikana, onhan se kuitenkin tuttu vartalo. Se pariutumisvaihe onkin sitten vähän vaikeampi.

Sänkyyn aina löytää lämmittäjän jos mielii mutta se ihastuminen on jo toinen asia.

Tai en minä kyllä tiedä.

Mitä jos kyse onkin siitä mitä itse vaadin?

Epäilen, että löytäisin ikinä enää sellaista miestä joka olisi oikeasti upea. Sellaista, joka osaa huolehtia itsestään, on edes jotenkin älykäs, innostunut, luova, seikkaileva, omatoiminen, siistihkö, sopeutuva ja monipuolinen, hauska, energinen ym... Minun elämässäni ei pärjää mukana jos ei ole näitä kaikkia, enkä minä pärjää sellaisessa elämässä missä näistä joku puuttuu.

Sellaisen tyypin kanssa ei liikakilojen pitäisi haitata. Luulin aiemmin, ettei Sellaisia ole edes olemassa. Mutta aikaisemmissa teksteissä mainitsemani ihastus oli aika lähellä.

Tosin voi olla, että kuvittelin kaiken. Olen siinä aika hyvä.

Ja tietysti nyt kun on kevät ja pariutumisvimma pahimmillaan, sitä tulee kuviteltua monenmoisia asioita. Varsinkin jos toisen kanssa on hyvä olla.

Mietin siis sitä, johtuiko osaksi tämä pariutumisyrityksen epäonnistuminen lihavuudesta. En saa sitä koskaan tietää. Tosin, puhuimme kyllä aiheesta eräänä aamuyönä eikä hän tunnustanut sitä ongelmaksi. Tosin en tiedä olisiko hänellä ollut pokkaa sitä sanoa.

Tähän ei ole siis löytynyt vastausta.

Sanoisin, että sellaisille miehille jotka etsivät esittelykalua, ulkonäkö on tärkeä. Sellaisille, jotka etsivät aivoja ja kumppania, ei ole niin tärkeää, miltä tyyppi näyttää. Nykypäivän ongelma on ehkä siinäkin, että ei tiedetä mitä halutaan. Loppuelämänkumppani on enää harvoilla hakusessa. Toiveissa ehkä. Mutta jos lähtökohtana on ainoastaan hyvä seksielämä, ei suhde voi olla kestävällä pohjalla. 

-Minttu

Vähän selfieharjoitteluakin pohdinnan ja kirjoittamisen lomassa.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Suhtautumiseroja

Joskus kiinnitän kaupungilla huomiota siihen, että kerään paheksuvia tai kummastelevia katseita, ja ensimmäinen ajatukseni on aina “apua, nyt vilkkuu perse hameen alta” tai “apua, mulla on naamassa jotain likaa” koska itselleni minä näytän normaalilta. Tämän ihmisen minä näen aina peilistä, tämän ihmisen minä puen aamulla milloin milläkin tavalla. On outoa huomata että muille minä en olekaan normaalin näköinen, vaan kummallinen. Muut ihmiset ihmettelevät minun olemustani yhtä paljon kuin minä ihmettelen tuulipukuja, jakkupukuja, todella tyylikkäitä ihmisiä, koiria joilla on vaatteet, shokkivärjättyjä hiuksia ja niin monta muuta asiaa.

Lihavoituneena ihmisenä olen huomannut että tuo katseiden määrä – sekä katseiden sisältämä paheksunta – on lisääntynyt. Katseiden paheksunta tuntuu liittyvän siihen, että minä kehtaan lihavana ihmisenä tehdä kaksinkertaisen virheen, kehtaan olla lihava ja kehtaan olla tyyliltäni erilainen. Tuntuu että lihavan naisen pitäisi sulautua seinään, pukeutua beigeen villatakkiin joka peittää vatsamakkarat eikä edes unelmoida näyttävistä asuista tai suurista viitoista joissa liehua kaupungilla.

Naisena huomaa myös usein, miten eri tavalla minuun suhtaudutaan riippuen siitä, olenko “perinteisen kaunis” vai “omalla tavallani kaunis”. Laittautuneena saan parempaa palvelua, ihmiset ovat kohteliaampia ja yleisesti asenne minua kohtaan on myönteisempi kuin silloin kun hiukseni ovat lyhyet, tatuoinnit ja lävistykset ovat näkyvillä ja olen pukeutunut omantyylisiini vaatteisiin. Ennen ajattelin, että ulkonäkö liittyisi vain flirttailun tai yleisen pariutumis-kiinnostuksen määrään, mutta olen huomannut, ettei tämä ole totta.

Kenties perinteisesti kauniimpaan naiseen on helpompi suhtautua. Tällainen nainen nähdään normaalina ja ei-uhkaavana, tällainen nainen on lokeroitu sievästi omaan laatikkoonsa, joten ihminen tietää heti miten häneen tulee suhtautua. Ei niin perinteinen nainen on outo ilmestys jonka lokeroiminen ennakko-oletusten perusteella ei onnistukkaan. Tällainen nainen uhmaa ennakko-oletuksia koska ihminen ei voi koskaan tietää oikeasti mitä tatuoidun tai lyhythiuksisen tai lihavan naisen mielessä liikkuu.

-Asta

Mielen liikkeitä.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kevättä ilmassa! #4

Rakkaushommien loppu.

Tilanteet tuppaavat muuttumaan kovin nopeasti ja minä olen ylipäänsä kaikessa melko nopeatempoinen henkilö. Osaksi siksi, että olen aika varma tuntemuksistani ja osaksi siksi, että olen heittäytyjä. Tämä nopeatempoisuus saattaa näyttäytyä monelle pelottavana.

No kuitenkin. Kerroin aiemmin olleeni ihastunut ihan pikkuisen. Tapasimme useaan kertaan tämän miehen kanssa pienen ajan sisällä ja sain sekä häneltä että ystäviltäni erilaisia varmistuksia siitä, että tunne ei ole yksipuoleinen.

Koska olin juuri lähdössä kuukaudeksi ulkomaille, halusin kertoa miehelle tunteistani. Laitoin Whatsapp-viestin, jossa luki ihan suoraan, että olen ihastunut häneen. Ei vaatimuksia, ei mitään muuta. Ihan vain ilmoitusluontoisesti, jotta hän ymmärtää missä mennään ja että homma olisi hyvä saada alulle, mikäli jotain on tulossa, ennen kuin lähden.

Tästä seurasi kahden vuorokauden radiohiljaisuus. Meinasin saada hepulin, ja sen sainkin kyllä. Eihän kukaan aikuinen ihminen jätä vastaamatta sellaiseen. Mahdollisuuksia olisi miljoona. Kakkahymiökin olisi kelvannut. Sen sijaan, ei mitään.

Olimme puhuneet näkevämme viikonloppuna mutta se oli tapahtunut ohimennen eikä mitään ollut sovittu. Tapaaminen ei näyttänyt olevan tapahtumassa.

Istuin kavereiden kanssa lähikuppilan terassilla ja surin heille tylsimpiä pakkejani ikinä. Menin sisään ja tämä mies tuli minua vastaan. Siis oikeasti, hän tuli ulos ravintolasta kun minä olin menossa sisään.

No hän jäi sitten istumaan meidän kanssamme ja vietimmekin ihan hauskan illan porukalla. Vasta aamusella sain hetken kahden ja kysyin, mitä tapahtui.

Hän selitti hyvin sekavia enkä ymmärtänyt juurikaan mistä oli kyse. Hän halasi minua, suukotti poskelle ja lähti.

Päädyin siihen, että häntä ei kiinnosta. Siis ei varmastikaan. Toisaalta en sitä olettanutkaan koska itse arvostan häntä ehkä liikaakin ja kyseessä on kuitenkin itseäni reilusti vanhempi mies. Mutta miksei hän voinut sanoa sitä suoraan? Sehän on ihan selvää, että suoraan ilmoitukseen vastataan suoraan takaisin. Ja kuitenkin kuvittelin että tunnemme jo niin hyvin, että hän tietää itsetuntoni kestävän lähes mitä tahansa. Ei siis olisi ollut iso juttu.

Kaikesta huolimatta, minua vaivaa hämmennys. Kaikkien ystävieni sekä itseni väärinymmärrykset olivat outoja. Miten toista voi tulkita niin väärin. Vai ajattelikohan hän vain, että epätoivoinen lihava nainen kaipaa pikkuisen huomiota?

Mistä oli kyse? Miksi hän kuitenkin katsoi minua kuin lammas? Miksi ei voitu keskustella asiasta vaikka kahvin äärellä ihan kahdestaan, jottei kumpikaan jää ihmettelemään?

No se oli semmoinen kokeilu. Ja koska hämmennys vaivaa minua edelleen, en osaa ajatella saaneeni varsinaisesti pakkeja. Tai siis ymmärrän saaneeni mutta mieleni ei anna sitä mahdollisuutta.

Kaikesta huolimatta meillä oli hauskaa ja olen ehkä ennen kaikkea pettynyt. Mutta nyt kohti uusia seikkailuja!

-Minttu

Terveisiä Espanjan lämmöstä.

torstai 2. toukokuuta 2019

Kevättä ilmassa! #3

Ihastuminen on hulluutta!

Äitini on aina sanonut, että kaikki ihastuneet ihmiset pitäisi sulkea laitokseen. Olen samaa mieltä.

Myönnän, että olen tällä hetkellä hiukan ihastunut. En aivan sekopäisesti vaan ihan pikkuisen vain. Eli voisin sanoa ehkä tuntevani vetoa tähän ihmiseen. En oikeastaan tarkkaan tiedä minkälaista vetoa. Onko se vain se, että hän on tehnyt vaikutuksen persoonallisella olemassaolollaan vai onko se jotain muutakin. Olen kuitenkin hyvin onnellinen siitä, että olen saanut tavata hänet, johti tämä johonkin tai ei.

Siitä huolimatta, etten tiedä mitä tämä on, löydän itseni iltaisin kuuntelemasta hempeilylauluja ja tuijottamasta kattoa tai kynttilää. Sekoilen sanoissani ja virnistelen itsekseni tai jään tuijottamaan tyhjyyteen lammasmainen ilme kasvoillani.

Se on itseasiassa aika hauskaa. Yleensä nimittäin kun ihastun, se johtuu stressistä.

Rankan työputken jälkeen ihastun vähän niin kuin burnoutia estääkseni. Silloin kaikki ajatukset keskittyvät ihastuksen kohteeseen. Se on oikein mainio itsesuojelumekanismi ja sillä pääsee eroon työasioista ja stressistä. Se työorientoitunut, johdonmukainen, organisointikykyinen ja vastuullinen MINÄ on tipotiessään.

Tämä ihastus on kuitenkin erilainen. Tämä tuntuu jotenkin liian selkeältä siihen nähden. Eikä nyt ole kyllä stressiäkään. Kaikki on itse asiassa varsin mainiosti.

Jännittävää siis nähdä mihin tämä etenee.

Sitten vähän aiheen sivusta:

Luin jostain, että yksipuolisen ihastuksen jälkeen voi mennä vuosikin siihen, että pääsee siitä yli. Samaisessa tekstissä luki, että keskiajalla lemmenkipeitä on lääkitty erilaisilla yrteillä ja rohdoilla.

Onko sellainen ihastuminen ja lempi kadonnut kokonaan? Nykyään ei tunnu olevan sellaista suurta rakkautta. Seksi on korvannut suuret tunteet ja suuri osa lauluistakaan ei enää kerro rakkauksista, ehkä niistä eroista enemmän... ja tietysti seksistä.

Puhutaanko lemmenkipeydestä ja ihastumisista liian vähän ja onko se liian noloa saada pakit? Onko siis helpompi käydä nussuttelemassa random-ihmistä kuin ilmaista tunteitaan? Tämäkin kuuluu aika vahvasti nykykulttuuriin ja yksilökeskeisyyteen sekä tietysti ulkoiseen olemukseen. Kasvojen menettäminen on jotenkin hirveä asia ja se miten ne kasvot menetetään, opitaan jostain Demi-lehden sivuilta teini-ikäisenä. Onko siinä sitten mitään järkeä?

Eikö olisi vaan helpompaa sanoa ”Hei, oot tosi kiinnostava ihminen, voitasko nähdä?” Ja toinen voi vastata siihen mitä tahansa mutta yleensähän on kiva nähdä ihmisiä ja sitten kun on nähty tarpeeksi, varmaan kummallekin selviää miten siinä sitten kävi.

Kätevää ja asiallista.

Mutta ei pysty. Jos itse yrittäisin moista, niin menisin kyllä sanoissa sekaisin ja selittäisin taas jotain ihan muuta. Mutta pitäisi ehkä yrittää enemmän.

-Minttu