maanantai 28. tammikuuta 2019

Kehuja ja kiitoksia

Luin Mintun lähettämää tekstiä kiitoksen ja kehujen ääneen sanomisen tärkeydestä. Minttu oli otsikoinut tekstin sanoilla ”Onko tästä mihinkään?”. Melkein tuli tippa linssiin tekstiä lukiessa. Toivottavasti Minttu osaat ottaa tän kehun nyt vastaan, sillä kyllä on! Tekstistä todellakin on mihinkään, se on täynnä tärkeitä huomioita ja raastavaa totuutta siitä, miten hölmösti ja egoistisesti ihmiset välillä ajattelevat. Ja susta on mihinkään, susta on kaikkeen! Oot Minttu hieno ja fiksusti ajatteleva, taitava ja kaunis ihminen!

Lukekaahan te muutkin.

Palaveri, valmistautuminen iltaan ja salakuvausta kylppärissä, hoituu.

Olen kiinnittänyt viimeaikoina huomiota siihen, miten puhun itselleni ja miten olen muiden kuullut puhuvan itselleen. Aiheeseen liittyen katsoin Vatsamielenosoituksen klipin aiheesta ”mitä jos ystäväsi puhuisi sinulle samalla tavalla?” Se oli aika valaisevaa katsottavaa.

Miten uskomatonta onkaan se, millä lailla itseensä suhtautumista opitaan vanhemmilta ja ympäröivältä maailmalta. Suomalaiseen kulttuuriin, varsinkin pohjalaiseen, kuuluu, ettei saa liikaa kehua. (Minun suvussani se tarkoittaa, ettei kehuta lainkaan, ettei vaan ylpisty.) Se on toisaalta ihan hyvä ajatus mutta kultainen keskitie olisi tässäkin hyvä juttu. Pöhköä on tietysti kehua sellaisista asioista joissa ei ole totuuden hiventäkään. Kehuminen ja kauniit sanat on kuitenkin hirveän tärkeitä, niin kuin myös kiitokset.

Itse en muista juuri lainkaan kuulleeni mitään kehuja tai kannustusta ikinä mistään aiheesta. Aina on kuitenkin muistettu sanoa kaikki negatiivinen. Isoäitini juuri tunnusti muutama päivä sitten, että hänen on täytynyt viime vuosina opetella kiittämään ja kehumaan, sillä muuten kukaan ei auttaisi häntä. Tästä seurasi puhe siitä, kuinka kukaan ei tee enää mitään pyyteettömästi. Koitin kysyä häneltä että onko pyyteetön tekeminen sitä, että siitä saa haukkuja mutta ei koskaan kehuja? Kehu ja kiitos eivät ole verrattavissa palkkaan. Vastaukseksi sain ”kissa kiitoksella elää”.

Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Ymmärsin kuitenkin, miksi itsellenikin on hankalaa kehua ja miksi sitä on hyvä opetella. Samasta syystä en ole koskaan odottanut kiitosta mistään tekemisistäni, mutta kiitos on myös reaktio toisen tekemiseen. Jos ei koskaan saa palautetta tai saa vain negatiivisia kommentteja, tulee äkkiä näkymätön olo. Silloin ryhtyy miettimään, onko tekemisestä mitään hyötyä ja huomaako sitä kukaan.

Negatiivinen palaute on myös vahingollista varsinkin kasvavalle ihmiselle. Muistan monia kommentteja ulkonäöstäni, hajustani, hengitysäänestäni, sormien asennosta ja kaikesta mahdollisesta mistä perheeni on huomautellut. Suurimmasta osasta olen vuosien mittaan päässyt yli mutta täytyy myöntää että on hyvin vaikeaa kasvaa sellaisessa ilmapiirissä, joka on täynnä vaatimuksia ja halveksunta mutta kuukaan ei opeta tai kehu mistään. Silloin ei itsekään usko, että itsessä on mitään hyvää.

Tietenkin kaikelle on syynsä eikä kukaan ihminen tahallaan (toivottavasti) ole ilkeä toiselle. Joskus vaan teemme asioita tajuamattamme varsinkin silloin kun elämä keskittyy selviämiseen. Se on meistä jokaisesta itsestä kiinni, miten opettelemme näkemään itsemme ja miten opettelemme puhumaan itsestämme. Millaisia rajoja vedämme sille mitä muut saa puhua ja tehdä mutta myös rajoja siihen, miten itse itselleen puhuu.

Ennen haukuin itseäni jatkuvasti. Inhosin ulkonäköäni ja kaikkea mikä liittyi minuun. Halusin kaikin tavoin olla jotain muuta kuin mitä olin. Unelmoin, että heräisin seuraavana aamuna siihen, että olen joku muu. Mietin, miten kauheaa on elää maailmassa, jossa on minun kaltaisiani ihmisiä. Miten aiheutin kaikille kärsimystä ja huonoa oloa ihan vain olemalla olemassa niin kauheana yksilönä, kuin mitä olen.

Myöhemmin ajateltuna on ollut aivan pöljää, miten kauhea olo on voinut olla. Miten on vaikeaa inhota itseään kaikin puolin. Viime vuosina olen oppinut pitämään ulkoisesta olemuksestani eikä sen olemassaolo haittaa minua lainkaan. Ennen keho tuntui vankilalta.

<3 Minttu

torstai 24. tammikuuta 2019

Olemassaolon analyysi by Meri

Mä olen viime aikoina tavannut todella paljon uusia ihmisiä. Käsipäivää on joutunut sanomaan ympäriinsä ja oon paljon miettinyt omaa olemustani ja sitä, miten näyn ulkopuolisille. Ensimmäisellä tapaamisella ei tietty ensivaikutelmaa kummempaa ehdi ihmisestä saada irti, mutta parin kerran jälkeen kyllä.

Itse pyrin olemaan ystävällinen ja hymyilevä, mutta ujouden ja oman sosiaalisten tilanteiden arkuuden takia näyttäydyn vähän kylmänä, etäisenä ja epävarmana. Ei ehkä paras kombo. Usein jossain työpaikka-tyylisessä ympäristössä hymyilen aina ohi kulkeville puolitutuille. Oon aatellut, että se hymy on lämmin ja hyväksyvä. Yksi päivä sitten satuin katsomaan peiliin tuollaisen tilanteen yhteydessä ja eeei, se hymy näyttää vinolta, hämmentyneeltä ja vähän halveksivalta.

Ihan kauhea ajatella, jos on antanut itsestään sellaisen kuvan. Vaikka ”kauheus” on katsojan silmässä tietysti. Toivottavasti kaikki ne ihmiset, kenelle oon hymyilly viimeisen puolen vuoden aikana, on nähneet sen, mitä oon sillä hymyilyllä yrittänyt tarkoittaa. Toivottavasti jostain, silmistä, jostain on näkynyt kaikki se oikea, mitä on halunnut välittää.

Välillä, näiden ”parin kerran tapaamisten” jälkeen mut jostain syystä nähdään tosi viattomana ja herttaisena tyttönä. Mikä on ihan hassua, sillä itse koen olevani humoristinen, mutta samalla ankeahko ja kohtalokas vanha sielu. Miten saa sen näkymään ulospäin, miltä sisällä tuntuu? Että minkälainen ihminen minä koen olevani. Varsinkin, jos puheen lahjat on suhteellisen jäässä aina silloin tällöin ja ulkonäkö ja olemus ei vastaa sitä sisäistä. Vai vastaako se, mutta itse ei sitä pysty näkemään?

Mun mielestä on tosi kummallista, että täällä me vaan elellään tätä yhtä elämää itsemme kanssa pitkä pätkä, mutta ei koskaan voida nähdä, miltä minä itse näyttää toiselle ihmiselle. Ei valokuva, ei video, ei mikään olemassa oleva väline kerro totuutta. Ilmeet, eleet ja kolmiulotteinen olemus on jotain, mikä on kokoajan läsnä tässä, mutta samalla minulle näkymättömissä. Ja sitten se ulkonäkö on muka vielä tosi tärkeää.

Suhteellisen jännä.

<3 Meri

maanantai 21. tammikuuta 2019

Feminismiä ja ihmettelyä by Minttu

Yksi asia mitä ihmettelen.

Miksi feministit liitetään usein lesboihin? Onko lesbous ainoa oikeutus naisen vahvuudelle ja rohkeudelle? Tunnen useita naisia, erilaisilla seksuaalisilla suuntautumisilla, jotka ovat vahvoja, heikkoja, arkoja, rohkeita ja mitä tahansa, suurinta osaa samaan aikaan. Mitä sitten?

Miksi nainen täytyy alistaa jollakin muka halveeraavalla, jos hän pyrkii elämässä ja uralla eteenpäin? Ja miksi ylipäänsä feminismi tai lesbous on alentavaa?

Ymmärrän tietysti sen, että monella menee herne nenään heti jos joku puhuu aiheesta, joka on itseä lähellä, sitä puolustautuu jo valmiiksi, jo ennen, kuin tietää mitä sanottavaa toisella on ja se taas närästää jotain toista, koska aiheesta neutraali keskustelu on hankalaa. Syntyy siis oravanpyörä jossa kumpikin osapuoli on aggressiivinen, hämmentynyt, eikä tule kuulluksi.

Olisi niin hienoa pitää keskusteluilta, jossa muutamia eri mielipiteitä omaavia rauhallisia ihmisiä kokoontuisi yhteen ja heidän olisi tarkoitus puhua aiheesta. Ei mitään teeveen tarjoamaa shittiä vaan ihan arkipäiväistä keskustelua. Onkohan sellainen mahdollista aiheista, jotka kuohuttavat meitä kaikkia jollain tapaa. Tämä onkin muuten mielenkiintoinen asia, että homoseksuaalisuudesta ja feminismistä on lähes jokaisella jonkinlainen mielipide, samoin maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista. Jännittävää. Pääasia kuitenkin, että olemme ajattelevia ja kehittyviä yksilöitä.

Ja miten tämä kaikki liittyy taideprojektiin. Sitä voimme kaikki miettiä hiljaa itseksemme. Vinkkinä annettakoon naisten alushousut, ulkonäkö ja se, mitä me vaadimme naiselta. Mitä mielikuvia herättää sana nainen? Millainen on nainen, joka ensimmäisenä tulee mieleen? Minulle tulee 50-luvun mainoksista tuttu kotirouva. Kapea vyötärö, laitetut hiukset, kaunis meikki, hento ja vieno käytös, ruuantuoksu ja lapset, omakotitalon keittiö, pastellisävyt ja iloinen lirkutus aviomiehelle kun hän tulee kotiin.

Miksi?

Todellisuudessa kuitenkin minusta nainen on vahva, upea ja monipuolinen tyyppi joka osaa mitä tahansa. Tähän ei liity minkäänlaista kuvastoa minun päässäni, se on harmi, sillä juuri se päässämme oleva kuvasto on suuri mielikuvien muokkaaja. Emme usein edes ajattele niitä mielipiteitä tai haluja mitä muistokuvasto aiheuttaa, ne vaan ovat. Kuitenkin ne kaikki ovat peräisin jostakin mainoksesta, elokuvasta tai muusta vastaavasta. Harvoin oikea elämä aiheuttaa sellaista muistikuvastoa joka on huomaamaton, muistoihin kun liittyy aina niin paljon kaikkea, ei pelkästään tarpeen, halun tai mielipiteen herättely.

Muistan esimerkiksi lapsuudestani äitini siirtämässä yksinään tuhansien kirjojen kirjahyllyä lähes kerran kuukaudessa etsiessään sille paikkaa, äidin korjaamassa lamppua tai lattiaa, mitä milloinkin, äidin perkaamassa kalaa, tankkaamassa autoa, työntämässä autoa, mitä milloinkin arkeen kuului. Isäni sen sijaan pyörähteli milloin missäkin ja teki erilaisia jännittäviä kokeiluja, selvitti verkkoja tai oli poissa kotoa.

Ei siis ihme, että olen oppinut naisen kyvykkyyteen ja monipuolisuuteen liittyviä mielipiteitä. Ja olihan se hiukan outoa kun aikuisena kohtasikin ihan päinvastaisia ihmisiä. Kävin nuorempana vaihtamassa ystävieni lamput ja hoitamassa kaiken maailman asioita koska he eivät itse osanneet, opetin kyllä heitä siinä samalla.

Samoin olen opettanut useat miespuoliset kaverini pesemään ikkunoita. Kyllä se parantaa elämänlaatua kun on kyvykäs ja osaa asioita, ihan niitä arkisia. Kun ei mene sormi suuhun jos viemäri on tukossa tai sulake palaa.

Pääasia että muistaa, että jokainen meistä on oppimiskelpoinen ja You Tubekin on täynnä opetusvideoita ihan talonrakennuksesta origameihin.

- Minttu

Halusin kehittää sopivaa kuvitusta tekstiin, tässä siis origamialushousut! - Meri

torstai 17. tammikuuta 2019

Jatkoa feminismin olemuksen pohdintaan

Tällä viikolla projekti on mun osalta edennyt verkkaisesti taustahommia tehdessä. Monenlaisia mielenkiintoisia yhteistyöhakemuksia on lähtenyt eteenpäin, saa nähdä, mitä kaikkea ne poikii. Ja by the way, meidät löytää nyt myös Bloglovin'ista!

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/19749645/?claim=yca9xxzd3s6">Follow my blog with Bloglovin</a> 

Seuraava teksti jatkaa Mintun pohdintaa feminismistä, olkaa hyvät.

:) Meri

Lainaus Wikipediasta feminismistä:

”Feminismi on naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaali liike.[1]. Feminismin historia jaetaan useaan aaltoon, joissa on ollut eri tavoitteet. Feminismin (naisasialiikkeen) alkuperäisenä tavoitteena 1800-luvulta alkaen oli miesten ja naisten samanarvoisuuden tavoittelu yhteiskunnallisessa elämässä. 1960-luvulta alkaen feminismi on voimakkaasti korostanut naisten itsenäistä kulttuuria ja arvomaailmaa sekä tuominnut miesten perinteisen valta-aseman.[2] Ensimmäinen suomalainen naisjärjestö perustettiin 1884.[3]”

Niin feminismillä kuin kaikella muullakin toiminnalla on ääriliikkeensä. Eikö me ihmiset olla jo opittu, että ääriliikkeet ovat niitä jotka näkyy. Tämä kun toistuu kaikkialla, oli kyse ammattiliitoista, uskonnosta, politiikasta tai vaikka surrealismista.

Kuitenkin, olen siis hyväksynyt oman feminismini. Olen siis osa jotakin liikettä haluamattani. Uskon vakaasti siihen, että jokainen ihminen sukupuoleen, uskontoon tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta omaa saman ihmisarvon huolimatta varallisuudesta tai muusta yhteiskunnallisesta asemasta, ulkonäöstä puhumattakaan.

Olen seurannut viime aikoina uutisia naisen asemasta ja kohtelusta maailmalla sekä tietenkin täällä meidän suunnalla. Kyllä on paljon vielä muutettavaa asenteissa joka puolella. Mutta ei mikään ihme. Siitä kun on vain n. 100 vuotta, kun naiset ovat saaneet äänestä. Aborttikin on kielletty monissa paikoissa niin kuin moni muukin naisen oman kehin määräämiseen liittyvä asia.

Miten olen monesti miettinytkään kuinka olisi helppoa olla mies. Ei olisi niin suuria ulkonäköpaineita - okei, joillakin on, mutta suurin osa tuntemistani miehistä ei juuri kriiseile hiusten, ryppyjen tai parin makkaran tähden. Miksi siis naisen pitää olla niin saakelin täydellinen? Naisten lehden tursuaa ulkonäkövinkkejä, paineita ja vaatimuksia, mitä miesten lehdissä on? No naisia tietty jotka täyttävät nuo kaikki naistenlehtien vaatimukset.

Onneksi suurin osa miehistä ei vaadi samaa varustusta elämänkumppaneiltaan mutta pariutumisvaiheessa voi olla hankalaa löytää tyyppiä, joka ei niinkään välittäisi siitä, mitä muut ajattelevat. Itse olen törmännyt tähän muutaman kerran. Olin aivan rakastunut yhteen mieheen vuosia sitten. Hän piti persoonastani mutta häntä selkeästi haittasi pinkit hiukseni jotka sojottivat ympäriinsä. Värjäsin ne tavallisen ruskeaksi ja kampasin kauniiksi, tämä oli erään ystäväni neuvo, jota päätin kokeilla. Heti kelpasin ja mies näki minut naisena. Se oli outoa.

Nyttemmin olen katunut asiaa sillä miksi edes kuvittelin, että elämästä tulisi jotakin sellaisen miehen kanssa, joka ei hyväksynyt edes sojottavia hiuksia? Niitä, jotka olivat minun mielestäni niin ihanat. (Huomautuksena se, että värikkäät hiukset eivät olleet silloin vielä muodissa vaan shokkivärit piti tilata muualta.)

<3 Minttu

tiistai 15. tammikuuta 2019

Ajatuksia feminismistä

Feminismi -sana tuntuu kaipaavan päivitystä. Termistä, jonka sisällön tulisi olla itsestään selvä arvo arkipäivissämme, on tullut punainen vaate ja väärinymmärryksien kulmakivi. Näin tulen välillä ajatelleeksi. Tässä myös Mintun mietteitä samasta aiheesta, terkuin Meri. :)

En ole koskaan mieltänyt itseäni feministiksi. Olen kokenut olevani kaikkien määritelmien ulkopuolella enkä ole pitänyt siitä että minua luokitellaan johonkin kategoriaan itseni tai muiden toimesta.

Viime vuosina olen hyväksynyt sen, että en pääse siitä mihinkään, että olen nainen ja taiteilija eli naistaiteilija. Tähän törmää valitettavan usein. Pääasiassa nykyisinkin menestyneet taiteilijat ovat miehiä, on niitä muutamia poikkeuksiakin tietenkin mutta sama kaava toimii taidemaailmassa kuin muuallakin, naiset eivät menesty tai tienaa niin hyvin miehet. Menestyneet naistaiteilijat ovat usein liitoksissa miehiin, osa on entisiä pornotähtiä tai seksuaalisesti virittyneitä malleja, miehille siis entuudestaan tuttuja sellaisesta ympäristöstä mikä ei liity taiteeseen tai on naisen vartaloon ja näin ollen jollain tapaa ulkonäköön keskittyvää.

Olen törmännyt viime aikoina usein feminismin vastustajiin. En ole saanut mitään järkevää keskustelua aiheesta aikaiseksi mutta muistan erään keskustelun jossa miehen toiminta ryhtyi ärsyttämään minua ja sanoin jotenkin näin ” jos asiat ei muutu niin ryhdyn feministiksi” vastaus oli ”älä herran jumala siihen ryhdy”. Miksi? Mitä vikaa siinä on?

Samoin eräs naispuolinen ystäväni totuudenvimmassaan kertoi kuinka hänen miespuoliset ystävänsä kyselivät minusta että ”onko se se feministin näköinen”, ”ai se läski”, ” ai se joka kuvittelee olevansa jotakin”. En tiedä miten nämä asiat liittyvät toisiinsa mutta minusta ne kertovat enemmän sanojistaan kuin minusta. Mutta miten feministi sanasta on tullut haukkumasana? Minä olen ymmärtänyt feminismin tasavertaisen yhteiskunnan tavoitteluna jossa kaikilla on samat oikeudet ja mahdollisuudet.

<3 Minttu


lauantai 12. tammikuuta 2019

Palaveripohdintaa

Viime viikon palaveri pyörii vieläkin mielessä. Pyritään luonnollisesti näkemään projektin tiimoilta usein, vaikka tässä palapeliduuniyhteiskunnassa se on välillä haastavaa. Siinä joutuu tasapainoilemaan sellaisella rajalla. Vaikka välillä tuntuu, ettei jaksaisi, niin erilaiset työkuviot ja projektit pitää myös mielen virkeänä ja ruokkii toisiaan. Mä olen itse sellainen joka suuntaan intohimoinen tyyppi. :D

Mutta anyway palaveri oli mahtava. Puhuttiin tosi paljon projektista ja annettiin ajatuksen lentää kaikessa siihen liittyvässä. Suunniteltiin teoskokonaisuuksia ja kuvattiin alushousukulhoja, joista tulikin postattua monta kuvaa edellisen tekstin yhteydessä. Alettiin myös miettimään Myski-impi -brändin, joo voi jo sanoa brändi (tai kollektiivi tai elämäntapa tai tai…) ympärille erilaisia oheistuotteita. Työn alle on lähiaikoina tulossa heijastimia, kangaskasseja ja tietysti totta kai alushousuja! Mutta niistä lisää myöhemmin.


Minttu kun tulee tulevaisuudessakin syöksemään analyyttistä ajatusten virtaa, niin mä kertoilen konkreettisemmin meidän päivistä ja projektin etenemiseen liittyvistä asioista. Kaiken meidän höpöttelyn lisäksi maalausteosten pohjat on työn alla ja musiikki musavideoon viimeistelty. Seuraavalla viikolla pidetään musavideopalaveri ja pitäisi saada kuvakässäri aikaan. Innolla odotan, mitä kaikkea kreisiä silloin syntyy!

Minttu työn touhussa viimeistelemässä räppibiisin taustoja.

Maalauspohjien rakentamista.

<3 Meri

torstai 10. tammikuuta 2019

Alushousuinstallaatio

Meillä oli toissapäivänä Mintun kanssa pähee palaveri. Vietiin juttuja taas hurjasti eteenpäin höpisemällä kaikenlaista. Ideoitiin uusia ja jännittäviä Myski-impeen liittyviä asioita, mistä saatte tuonnempana tietenkin kuulla lisää! :)

”Saako lihava nainen tanssia?” -projekti käsittelee naiseutta sekä lihavuutta monipuolisten maalaus-, video-, ääni- sekä installaatioteosten kautta. Yhdeksi keskeiseksi teemaksi on noussut naisten erikokoiset alushousut. Minttu on tehnyt upeita kulhoja alushousuista, joita myös palaverin yhteydessä kuvattiin. Tässä Mintun pohdintaa teosten takaa ja muutama mieletön kuva!


Mietin pitkään miten saisin tuotua naisen vartalon eri kokoja ja muotoja konkreettisesti esille.

Naisen vartaloon ja kokoon liittyy niin paljon erilaisia mielikuvia ja symboliikkaa, että sanomani esiin tuominen vaikutti mahdottomalta.

Taiteessa on tutkittu usein ihmisen takapuolia ja eläimellistä vaistoa tuijottaa pyllyjä. Tämä on eläinmaailmassa näkyvä ja hyväksytty toiminta mutta jostain syystä me kiellämme oman eläimellisyytemme emmekä myönnä, että esim. kahvilassa istuessamme katsomme ohikulkevien pyllyjä. Se on täysin normaalia, eikä siinä ole mitään seksuaalista, takamus on se kohta, mihin katse jää, liikkuuhan se niin jännittävästi samalla kun ihminen kävelee..


Alushousut olivat mainio materiaali toteuttaa ajatukseni, sillä niihin liittyy ihmisyyden perusasioita seksuaalisuudesta arkipäivään. Eri kehon muodot tulee esiin ja alushousut jos mikä, on jokaiselle tuttu asia, vaikka lopulta aika harvoin kukaan niitä alushousuja oikeasti näkee, oli sitten miten vilkas seksielämä tahansa.

Alushousut ovat myös se esine, jota kaikissa lihavia pilkkaavissa elokuvissa heitellään pitkin poikin ja kaikki yhdessä kivasti nauravat suurille alushousuille. Tämä on aiheuttanut monelle naiselle traumoja koosta huolimatta.


Samoin mummokalsareille, muotoileville alushousuille, menkkapöksyille ja kaikille muille paitsi seksikkäille alushousuille irvaillaan. Miksi ihmeessä? Olisiko kiva käyttää aina pitsisiä alushousuja jotka painavat pitsikuvion takamukseen kun istuu 8 tuntia luennoilla? Ei tulisi mieleenkään.


Alushousujen mielenkiintoisen symboliikan lisäksi niiden muoto kiehtoo minua. Kuinka saada alushousut näyttämään siltä, että niissä on sisällä ihminen? Kuinka saada kymmenen kokoa alushousuja sisäkkäin siten, että ne ovat kaikki samanmuotoisia? Onko edes niin paljoa samanmuotoisia takamuksia?

Tästä lähtikin sitten uusi haara alushousukulhojen tekemisessä. Lähdin nimittäin tutkimaan erimuotoisia takamuksia sen sijaan että olisin keskittynyt eri kokoihin.

Veikkaan, että tästä alushousuprojektista tulee vielä hyvin mielenkiintoinen ja jännittävä tutkimus kehollisuudesta.


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Ajatuksia lihavuudesta, hyväksymisestä ja vähän seksistäkin

Olen syyttänyt lihavuutta koko ikäni milloin mistäkin. Kaikki kurjat jutut kuten yksinäisyys, epäonnistumiset, ulkopuolisuuden tunteet, masennus, sairaudet, riidat ym. ovat johtuneet muka lihavuudesta. ”Jos olisin hoikka, asiat olisivat toisin, minua kohdeltaisiin toisin, minua rakastettaisiin, minä rakastaisin. Ihmiset olisivat mukavampia, olisin itse mukavampi, olisin samanlainen kuin muut, olisin jotain muuta”

Vasta tämän vuoden aikana olen tajunnut että lihavuudella ei ole mitään tekemistä oikeastaan minkään kanssa. Olen sairastanut bulimian turhaan, hävennyt ulkonäköäni turhaan ja keskittynyt aivan vääriin asioihin mitkä ovat johtaneet ahmimiseen, oksentamiseen, itseinhoon ja lamaannukseen. Miksi?

Kaikki mediat tuuppaavat aivosoluihimme informaatiota, jonka mukaan lihavuus on kaiken pahan alku ja juuri. Kaikkialla halveksitaan lihavuutta, pelätään kilojen kertymistä ja yritetään päästä eroon olemassa olevista kiloista. Kiloja pitää hävetä, painoa pitää hävetä, makkaroita, vaatekokoa, kaikkea pitää hävetä, inhota ja syyttää. Itsensä hyväksyminen, rakastaminen ja kunnioitus olisi hirveä teko. Mitä jos minä, lihavana ihmisenä sanoisin julkisesti olevani tyytyväinen itseeni? Antaisin itselleni luvan olla tällainen kun olen, milloin mitäkin?

Hyväksyisin kaikki ruumiini vaiheet, myös tulevat? Apua, eihän sellaista voi tehdä! Tässä vaiheessa viimeistään kuulee ”terveysalan ammattilaisilta” miten lihavuus on terveysriski ja seksiäkään kukaan ei halua lihavilta. Seksi mainittu! Oli pakko, sillä lihavuus ja seksi on niin jännittävä aihe, että moni ihmispoloinen saa siitä hepulin.

Takaisin asiaan.

Kyllä, lihavuus on terveysriski. Syyllistämällä aika harva laihtuu, saati ryhtyy onnelliseksi. Kuka haluaisi olla lihava? En usko, että kukaan, ei liioin liian laihakaan. Minä haluaisin tällä hetkellä olla hyväksytty osa yhteiskuntaa, ihminen, nainen. Jos hyväksyn itseni ja muut hyväksyvät minut tällaisena, pystynkö parempiin tuloksiin työssäni ja vapaa-aikanani? Jos minun on hyvä olla, hyötyykö yhteiskunta minusta enemmän vai vähemmän? Niinpä, uskoisin että jokainen meistä on hyödyllinen yksilö niin itselleen, läheisilleen kuin yhteiskunnallekin mikäli voimme hyvin emmekä kuluta kapasiteettiamme itsesyytöksiin, häpeään ja märehtimiseen turhasta. Kaikki ylipainoiset varmasti tietävät terveysriskit ja kaikki mahdolliset kauheudet mitä lihavuus aiheuttaa mutta ne jutut kuuluvat terveyskeskukseen, eivät normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen.

En väitä, että lihavuus olisi kaunista. Miksi muuten olisin itsekään hävennyt itseäni? Mutta toisaalta mikä on kaunista? Varsinkin ihmisiin ja muotiin liittyvät asiat tulevat suoraan ulkopuoleltamme, jostain muualta kuin meidän sisältämme. Muoti ja kehon koko kuuluvat niin asioihin joihin totumme ulkoapäin tulevan arjenkuvaston kautta. Mitä useammin näemme jotakin asiaa, sen normaalimmaksi se tulee ja näin siitä tulee totuus. Samoin toimii mainonta, oli se sitten poliittista propagandaa tai markkinataloutta.

Olemme muodin mukana ihastelleet erilaisia vartaloita koko olemassaolomme ajan. Tämä on ulkonäköön ja vartaloon keskittymisen aikaa. Kapasiteettia on vapautunut niin paljon kehityksen edetessä, että jollain se pitää täyttää. Se oliko tämä nyt ihan oikea suunta, onkin sitten oma aiheensa.

<3 Minttu