keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Traumoja kaikesta

Viimeaikoina olen useasti törmännyt keskusteluun ”taakkasiirtymästä”. Siis siitä, miten ihmiset eivät kanna vain omia traumojaan, vaan myös vanhempiensa, isovanhempiensa ja jopa koko sukupuunsa traumoja. Monet suvuille tai perheille tapahtuneet asiat voivat olla niin kauhistuttavia tai järisyttäviä, että niistä on erittäin haastava puhua kenellekään. Eikä asioiden myös tarvitse olla kuin vähän vinksallaan, kun puhumisesta tulee vaikeaa. Ja asioista puhuminen on kuitenkin paras lääke kaikkeen.

Ainakin mun mielestä.Tuli tämä kaikki mieleen tästä Mintun seuraavasta tekstistä ja halusin lähinnä vaan sanoa, että muistetaan puhua ja kuunnella ja kysyä ja keskustella ja analysoida ja puhua vielä vähän lisää! :) Meri

Voi traumat ja kasvaminen sekä itsetunto ja sen kehittäminen.

Onneksi itsetuntoa voi kehittää aikuisenakin, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Minä en usko, että pelkkä lihavuus on se juttu, miksi ihmiset kärsivät lihavuudestaan tai ulkomuodostaan. Eihän kaikki ruumistaan vihaavat ole edes lihavia. Minä uskon vakaasti, että se kaikki turhautuminen ja kurjuus, mikä meidän sisällämme asuu, kulminoituu kehoon. Ei osata syyttää mitään muutakaan koska se on se ainoa osa meistä, mikä näkyy ulospäin.

Se ainoa, jonka mekin näemme ja johon pitää tutustua, se mitä pitää kantaa mukana koko elämä, se ainoa mitä voimme kontrolloida.

Elämä on niin monipuolinen. Omituinen ja täynnä kaikenmoisia mäkiä ja kuoppia, suvantoja sun muita. On niitä huippujakin, mutta niitä tuntuu olevan usein aika vähän. Se tosin riippuu ihan omasta asenteesta.

Pitäisi vaan opetella olemaan kiitollinen siitä mitä meillä on. Niin, se kiitollisuus. Ja miten hankalaa se sitten on. No ihan helvetin hankalaa, tietty. Miksi muuten siitä olisi kilometritolkulla erilaisia oppaita, neuvoja ja kursseja.

Toisaalta, jos tajuaa sen oman syvimmän ongelmansa, ei mikään tunnu niin vaikealta.

Minulla se on aina ollut epätoivo ja heikko itsetunto, joka on johtanut niin miljoonaan eri kömmähdykseen, inhoon, häpeään ja omituiseen toimintaan, ettei niitä voi kaikkia edes luetella. 

Kaikki kuitenkin on johtunut samasta ongelmasta. Minä en riitä, ikinä. En tällaisena, en tuollaisena, en sellaisena mitä olin viime viikolla, enkä sellaisena mitä olen kuukauden päästä.

Minä olen aina minä ja se minän perkele seuraa minua kaikkialle vaikka muuttaisin kuuhun.

Ongelma on siis minä, ihan itse.

Mutta jos ja kun minä opin hyväksymään tämän minän joka olen, tai edes sen minän joka olin vuosi sitten, olo on niin paljon helpompi.

Olen opetellut hyväksymän lapsuuden Mintun, joka oli hukassa ja avuton, hylätty ja yksinäinen kaikkine pelkoineen ja epävarmuuksineen. Mintun, joka oli aina kaikkien tiellä ja joka koki, että olisi ollut parempi jos ei olisi koskaan Minttua ollutkaan.

Kun ryhdyin katsomaan itseäni aikuisen silmin ja kohtaamaan itseni ja muistoni itsestäni ulkopuolisena tajusin, miten kauheaa on ollut kasvaa sellaisessa ympäristössä, millaista on ollut ylipäänsä olla niin yksin.

Inhon ja häpeän sijaan ryhdyin tuntemaan sääliä, lämpöä ja rakkautta tuota ennen niin kauheaa oliota kohtaan. Syleilin tuota lapsiparkaa mielessäni ja päätin, etten anna kenenkään enää koskaan kohdella häntä huonosti enkä hylkää häntä vaikka hän tekisi mitä. Päätin opettaa tälle lapselle kaiken, mitä elämässä tarvitaan. Ikään kuin opettaa kaiken uudelleen. Päätin hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, kannustaa ja kohdella hyvin.

Tästä Mintun uudelleenkasvattamisen aloituksesta on muutamia vuosia aikaa ja paljon olen oppinutkin. Olen oppinut niin itsestäni kuin niistä syistä joiden takia olin niin hylätty. Kukaan ei tahallaan hylännyt minua mutta monet asiat johtivat siihen. 90-luvun lama esimerkiksi osui hyvin pahasti perheeseeni, menetimme kodin, aseman ja oikeastaan kaiken sen elämän mihin olin tottunut enkä pystynyt ymmärtämään syytä.

Menetin myös ne vanhemmat joihin olin tottunut, sillä sellaisesta kauhusta, epätoivosta ja kaaoksesta ei selviä aikuinenkaan. Isäni menetti kaiken itsekunnioituksensa eikä koskaan palannut ennalleen. Elämä tavallaan loppui ja jäi junnaamaan paikalleen yli kymmeneksi vuodeksi. Sellaisessa epätoivossa ei voi kasvaa tasapainoiseksi, valmiiksi ihmiseksi.

Nyt täysikasvuisena henkilönä, voin todeta että minulla meni yli kymmenen vuotta kauemmin kasvaa ihmiseksi kuin suurimmalla osalla ikätovereistani. Se oli vaikea ja monivaiheinen kasvuprosessi mutta siitä on selvitty.

Puhuin taannoin ystävieni kanssa itsetunnosta ja he nauroivat, etteivät olisi koskaan uskoneet minun kärsineen itsetunto-ongelmista tai arkuudesta. Se oli oikein piristävää ja todisti minulle se, että kaikkea voi oppia, itseä voi kehittää, ihan niitä kaikkein syvimpiäkin juttuja voi muuttaa ja itselleen saa ja pitää olla armollinen.

Rakkautta ja hyväksyntää siis! 

<3 Minttu

Rakkautta...
...ja hyväksyntää!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti