Ensimmäinen ahdistus

Luin jälleen aamusta muutamia sivuja Me Naisia ja tutustuin sen näyttämään maailmaan. Googlasin henkilöitä, joista jutut kertoivat ja heidän puolisoitaan sekä kirjoja ja elokuvia, joista tämän päivän jutut kertoivat. Hiukan myös eilisiä kertailin.

Eilen illalla katsoin Killing Eve -sarjaa, jota mainostettiin.

Minun on myönnettävä, että tänään tuntuu pahalta. Ahdistaa. Hävettää. Tunnen itseni pöljäksi. Ihan kuin alkaisin ymmärtää, miten olen ollut niin väärin ja itsekäs, ollessani erilainen- Olen itsekkäästi keskittynyt vain omaan maailmaani, en ole ajatellut oikeita asioita. En sitä miten pukeutumiseni vaikuttaa muihin ihmisiin, miten minä vaikutan muihin negatiivisesti olessani erilainen.

En olisi uskonut tällaisen olon tulevan näin nopeasti.

Jaoin somessa eilen ottamani selfiet ja monet kommentoivat kuinka kuva on kaunis, ihanat hiukset ja meikit ja kaikki. Se tuntui tosi pahalta. Toisaalta olin onnistunut ensimmäisen päivän tavoitteesa mutta se en ollut minä.

Minä olen jotain ihan muuta. Sitä, mikä tunnen olevani, ei kehuta kauniiksi. Itse tosin pidän itseäni kauniina. Samoin pidän vaatteistani ja huiveistani, koruista, meikeistä ja kaikesta siitä, mistä joudun tämän projektin myötä luopumaan.

Tajusin vasta tänään mitä tämä oikeasti minulle tarkoittaa. Minä luovun itsestäni yhdeksäksi kuukaudeksi,

tosin pikkuhiljaa ja maltillisesti mutta silti. Se minä, joka koen olevani, ei kuulu Me naisten maailmaan eikä myöskään minun elämäntapani. Tunnen itseni huonoksi. Tiedän sen olevan alun murrosta ja sopeutumista, samalla pelkään miten pahaksi olo voi mennä.

Miltä tuntuu tiedostavasti yrittää manipuloida itsensä kuuluvaksi yhteiskuntaan ja niin sanottuun normaaliin. Miltä tuntuu tajuta, että oikeasti on väärin, ei ole hyväksytty.