löytöjä, matkailu avartaa

Lähdin eilen Helsinkiin kokoukseen koko päiväksi. Testasin siis ensimmäistä kertaa uutta lookkiani virallisemmissa ja projektista tietämättömien seurassa.
Nolotti.
Asuvalinta ei ollut vaikea, sillä musta paita oli pesussa, oli siis otettava raidallinen paita.
Hiukset ei meinanneet mennä mitenkään ja meikkikin meni ihan plörinäksi. Oli tosi epämiellyttävä olo. Pelkään myös matkustamista ja jännitän jotenkin ihan liian kovasti junassa oloa, eksymistä ja kulkemista ja ihmispaljoutta. En tunne Helsinkiä juuri lainkaan ja siellä kulkeminen tuntuu kaoottiselta.


Sain itseni kasaan. Lähdin ulos, onneksi etuajassa. Kadulla oli eksyneen näköinen sokea mies. Menin kysymään voinko auttaa. Hän oli hyvin hämmentynyt, kun luuli eksyneensä tutussa paikassa eikä saanut kiinni siitä missä oli. Todellisuudessa hän oli tullut kaksi metriä liian pitkälle yhdestä käännöksestä ja joutunut parkkipaikalle. Ohjaustoimenpide ei ollut vaativa, mies oli mukava ja tyytyväinen päästessään takaisin kartalle ja sinne missä pitikin olla.


Minuakin ilahdutti, että olin lähtenyt ajoissa eikä auttaminen aiheuttanut aikataulussa paniikkia.
En siis ryhdy jatkossakaan trendikkäästi kiiruhtamaan paikasta toiseen. Jätän aikaa sattumille, niin on hyvä.


Olen aina ollut värikäs ja näkyvä. Esim. junassa on tuntunut, että konduktööri suorastaan hyökkää tarkastamaan minun lippuni eikä varmasti kävele ohi, minua ei ole ollut helppo olla näkemättä. Nyt kuitenkin konduktööri käveli ohitseni kahdesti vaikka huidoin ja vinguin, että minunkin lippuni haluaa tulla piipatuksi. Mutta ei, Pasilaan asti sain istua ilman, että lippua piipattiin.
Missään muuallakaan en tuntunut kiinnittävän huomiota, olen aina tottunut olemaan tuijotuksen kohde. Tyttölapset ihailevat kauniita kankaita jne. Nyt ei kukaan edes huomannut. En ole koskaan kokenut itseäni niin olemattomaksi. En tosin ole myöskään tiennyt miten helppo on kadota joukkoon. Se tuntui hämmentävältä, en tiedä oliko se hyvä vai huono.


Kaikesta huolimatta päivä oli pitkä ja oikeastaan koko viikko oli todella uuvuttava. Kun kokous oli ohi ja pääsin junaan, huomasin miten uupunut olen. Jäin miettimään miksi ihmeessä olen niin heikko, että uuvun varsinkin matkailusta ja monesta muusta jutusta aivan uskomattoman paljon. Ryhdyin jo soimaamaan itseäni, sillä niinhän ihmisen kuuluu.
Sitten muistin taas, niin juu, minä olen herkkä. Olen aina ollut, olen aina vältellyt ääniä, hälinää, vilinää ja ihmismassoja. Ne ovat aina tuntuneet yhtä raskailta.


Se oli mielenkiintoinen huomio, sillä herkkyys ja sietokyky on yksi asia, joka on minua ja minussa pysyvästi vaikka muuttaisin ulkonäköä, ilmeitä, käyttäytymistä ja ilmeitä. Oli hanaa huomata, että se on todellinen osa minua eikä siitä voi oppia pois, sitä voi oppia hallitsemaan ja elämään sen kanssa mutta sitä ei saa pois.


Nämä ovat juuri niitä oivalluksia, joita kaipaan tältä kokeilultani. Haluan kaiken muun lisäksi tietää mikä ja kuka minä olen. Sillä ei ole mitään merkitystä minuuden kanssa miten muut määrittävät minut ja tapani olla tai elää, ne ovat vain ennakkoluuloja, käsityksiä ja mielipiteitä.