Lasten Hautausmaa pelasti maailman!

Suosittelen laittamaan Lasten hautausmaan Metsäveljet soimaan tätä lukiessa, kirjoittaessa ainakin tuntui riipivältä.

Tämän viikon Me Naisissa oli esittely Lasten Hautausmaan levystä. Tuntuu todella hyvältä kuunnella musiikkia,ihan oikeaa, nautittavaa musiikkia.

Samalla teen muistiinpanoja lehdestä Tosi syvällisiä aiheita on tällä viikolla. Ei mitään kevttä ja herkkää. Ihanaa, juuri tätä kaipasin! 

Lehdessä kerrottiin sairaanhoitajasta, joka oli uupunut työssään ja vaihtanut alaa kosmetologiksi. Toisesta naisesta, jonka mies oli ollut niin mustasukkainen, että elämä oli ollut lähes mahdotonta ja kolmannesta, joka oli saanut aivoinfarktin ja ymmärtänyt tukahduttaneensa muistoja traumaattisista kokemuksista.

Luin näitä juttuja ja taustalla soiva Lasten Hautausmaa vahvisti niiden tunnelmaa. Itkin vähän. Koin suurta myötätuntoa niin näitä naisia kohtaan kuin itseänikin.

Olen uupunut työssäni/elämässäni kahdesti. Koko elämä on mennyt silloin uusiksi, olen kadottanut itseni ja kasannut palasista jälleen jonkinlaisen kokonaisuuden, kolmannella kerralla sairastuin kilpirauhasen tulehdukseen. Näistä en ole oppinut mitään.

Työni on äärimmäisen kuormittavaa ja päivät venyvät pitkiksi. Jatkuva stressi, epävarmuus, apuraha ja näyttelyhylkäämiset ja negatiivinen palaute on läsnä joka päivä. On vaan uskottava itse, kukaan ei tule kertomaan meneekö hyvin mutta muistavat kyllä neuvoa kaikessa mitä pitäisi tehdä toisin tai jättää vaikka tekemättä kokonaan. Samaa kertoi jutun sairaanhoitaja. 

Samaistun siis häneen, joka uupui ja vaihtoi alaa. Alan vaihto tuntuu joskus ainoalta hyvältä ratkaisulta, jotta pysyisin hengissä tai edes järjissäni vähän. Mutta onko sellaista alaa jolle voisi tästä vaihtaa? 

Isäni oli aikanaan sairaanloisen mustasukkainen äidistäni mutta myös minusta, olen itsekin kokenut yhden mustasukkaisen ****** myös parisuhteessa. Se on niin hirveä tunne, kun joku vihainen ja pahansuopa epäilijä varjostaa koko elämää. Kaikkea pitää pelätä, olla varovainen sanoissaan ja teoissaan, valehdella jatkuvasti. Hyi. Koen sen sellaisena mustana varjona, joka asuu pään sisällä eikä välttämättä poistu ikinä. Minä kannan sitä vieläkin mukanani, se aiheuttaa häpeää ja varovaisuutta, pelkoa siitä, että kaikki romahtaa heti kun hiukan rentoutuu. Samalla se tuntuu vetävän puoleensa niitä ihiisä ja kokemuksia, jotka ruokkivat tätä varjoa. Uskon myös, että tällä sisäisellä stressillä on tekemistä uupumisen kanssa.

Ja kolmantena nainen, jolla on tukahdutettuja muistoja. Minulla on todella vahvana kyky unohtaa negatiiviset asiat. Lainatakseni PMMP:n Maria magdaleenaa : ”olen kokenut enemmän kuin ikinä muut, sillä ei ole väliä, sillä minulla on enemmän kuin kenelläkään, seinän takana sinä”

koen tämän omana biisinäni, sillä elämäni on ollut valitettavan synkkää ja sellaisia suuria traumoja on paljon, jotka on ollut pakko unohtaa,sillä en olisi selvinnyt niistä muuten. Koen, että seinän takana on unohdus, häpeä ja muut ikuiset ystävät, joista luopuminen tai joiden menetys on todella vaikeaa.

Ja nämä kaikki muodostavat pelottavan kierteen ja pysyvän ahdistuksen. Silti ihmisluonto on sitkeä ja luova mieli pysäyttämätön. Elämä voittaa lopulta kuitenkin, mitä se ikinä tarkoittaakaan.