Makkaralaulu pelasti päivän!

Eilen kävin Kaapelitehtaalla viemässä teoksia Taidemaalariliiton teosvälitykseen

https://www.painters.fi/teoskuvia/page/4/?a=S

Olen järjestänyt jo useamman vuoden yhteiskuljetusta Hämeenlinnan alueelta lähteville teoksille. Se on aina ihana tapahtuma. Se jotenkin rytmittää vuotta ja yhteiskuljetuksen myötä näkee aina ihania maalareita (tai heidän puolisoitaan), joita ei muuten näkisi edes kerran vuodessa.

Näin tyylikkäänä hän lauloin makkaroista oikein ulkomaankin kielillä. 

Olemme vuosia tehneet yhteiskuljetusksen samalla porukalla kolmen hengen voimin. Tänä vuonna oli kuitenkin pakko lähteä vain kahden hengen miehityksellä ja olosuhteiden pakosta lähdimme minä ja henkilö B. Hän on varsinainen jöröjukka ja sairastuukin yleensä päivää paria ennen lähtöä. Lähteminen on siis aina stressaavaa kun ei tiedä lähteekö hän vai ei ja pystyykö hän tekemään mitään ja miten paljon ja kauan kiukuttelua on ennen lähtöä.

Henkilö B on hyvin räjähdysherkkä henkilö, jonka kanssa ei ole kiva tehdä mitään tällaista koska ilmapiiri on hiukan kireä (terkkuja vaan). Hän tietää sen ja minä tiedän sen ja koitimme loppuun saakka välttää sitä, että hän lähtisi mukaan mutta olosuhteiden pakosta näin oli tehtävä.

Pakkausvaiheessa ja alkumatkasta ajattelin, että en kestä tätä touhua ja meinasin lähteä samaan kaavaan mukaan, mistä toverini tuntuu nauttivan, eli siitä, että olen aivan raivon vallassa ja sitten hän voi esittää tyyntä ja rauhallista vaikka asia on alun perin ollut toisinpäin. Hän myös hermostuu pienimmästäkin asiasta ja kiukuttelulle ei ole loppua. Vai onko sittenkin?

Kun olimme lähenemässä kohti Helsinkiä, päädyin siihen että nyt loppui. En suostu enää kiristelemään hampaita siksi, että toinen, aikuinen ihminen, on känkkäränkkä. Niinpä keksin hienon makkaralaulun missä lauloin eri lailla kypsytetyistä makkaroista ja niiden tekemisestä. Kiukuttelu loppui kun seinään ja alkoi kuulua välillä jopa jonkinlaista hörinää.

Purkaminenkin meni yllättävän hyvin aiempiin vuosiin nähden ja kaikki sujui itse asiassa varsin mainiosti. Osaksi saattoi olla tekemistä silläkin, että lähtiessä sanoin ”jos et ole kiltisti et saa hampurilaista”” sanoin vielä, että ne haetaan vasta Hämeenlinnasta, että loppumatkakin sujuu moitteetta.

Eihän tuo lahjonta pitkälle vie ja kiristystä en viitsinyt edes kokeilla.

Kun olimme saaneet purettua kaikki teokset ja suuntasimme autolle, huomasin taas pikku pirulaisen heräilevän hänessä. Päädyin laulamaan makkaralaulun örinäheviversiota saksaksi. Matka taittui leppoisasti kotiin saakka eikä kukaan kiukutellut enää.

Minulla oli vallan hauskaa suurimman osan ajasta mutta onhan se kuluttavaa hauskuuttaa yhtään ketään vain siksi, että se peittää kiukuttelun.

Varsinainen ajatus tässä kirjoituksessa oli se, että ulkoisista seikoista huolimatta huumori ja ongelmanratkaisukyky on meissä sisäänrakennettuna. Niitä voimme kehittää tai tukahduttaa mutta ne ovat osa sitä, mikä tekee ihmisestä yksilön.

Minusta oli mukava muistaa tämäkin hölmöys itsestäni. Elän nimittäin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat pääasiassa hyvin ilmeettömiä ja vaisuja. Itse voisin keksiä uusia makkaralauluja vaikka joka aamu, jos niille olisi yleisö, joka ehkä laulaisi vaikka mukana kertsissä ;)