Rage ilman Roadia ja Perkele!

Eilen ilmestyi uusi Me Naiset. Eilen kirjoitin koronan ja kuoleman pelosta, tänään autoilun pelosta.

Lehdessä oli nimittäin pitkä kirjoitus ajokortillisista naisista, jotka eivät aja autoa.

Minä kuulun myös näihin. Olen kuullut tästä irvailua, patistusta, ruikutusta, painostusta ja kaikkea mahdollista. Milloin kukakin on sitä mieltä, että minun on nyt juuri heti ryhdyttävä ajamaan. Kaikilla on aina hyviä neuvoja ja vara sanoa mielipiteensä, saarnata. Kannustaisivat perkele.

Minä lopetin ajamisen ehkä muutaman vuoden kortinsaamisen jälkeen. Silloin olin töissä vajaa 500 metrin päässä kotoani eikä minulla ollut autoa. En tarvinnut autoa mihinkään. Sitä ennen kuulin jatkuvaa naputusta silloiselta poikaystävältäni vaiheteiden vaihdosta ja ratin asennosta lähtien. Pariin otteeseen ilmoitin kesken matkan että kuski vaihtuu nyt ellei mene suu suppuun, kuski vaihtui ja lopulta kuski oli aina mies koska en osannut laittaa penkkiä oikein häntä varten ja oli liian työlästä tutkia lampun kanssa koko auto mahdollisten naarmujen varalta.

Kun menin autokouluun, olin heti varma ja hyvä kuski. Ymmärrän auton toiminnan ja nautin ajamisesta. Inssissä, niin kuin kaikissa kokeissa, jotain naksahti päässäni ja epäonnistuin. Autokoulun opettaja ei voinut käsittää mitä kokeessa tapahtui, ei liion muutkaan opettajat kouulussa ymmärtäneet miksi tunnilla osasin ja kokeessa en.

En minäkään ymmärrä, en vieläkään ymmärrä miksi en siedä mitään testaamista. Jostani syystä kaikki aivosolut lakkaavat toimimasta ja unohdan nimenikin. Vähän niin kuin esiintyessä tai ihastuessa tai missä tahansa missä pitäisi tehdä vaikutus..

No mutta se ei ollut nyt tämän kirjoituksen asia.

Olen miettinyt usein miksi en aja autoa. Se oli suuri oivallus, kun ymmärsin, että en luottanut itseeni. Koin aina ajaessani, että minua tarkkaillaan ja että olen koetilanteessa. Kaikki kyydissäolijat arvioivat suoritustani ja antoivat neuvoja. Minä inhoan sitä. Minä ajan juuri niin kuin ajan ja minä ajan hyvin. Jos tarvitsen apua, kysyn sitä. Perkele.

Niin kuin sanoin, olen varma kuski. En hötkyile ja huomiokyky on hyvä. En jää ajatuksiini miettimään enkä tee kahta asiaa samaan aikaan. Olen hyvä ja rauhallinen, varma ajaja. Miksi sitten en aja? Miksi ajokortillisista naisista 22% ei aja? No juuri siksi, että ”nainen on taas ratissa” . Että kun livettää tämäkin sanonta ja kaikki siihen liittyvä huomiointi ja viisastelu. Hyi!

Asiaan.

Edellisestä ajokerrasta on aika kauan ja tälläkään hetkellä minulla ei ole omaa autoa.

Jos minulla olisi oma auto, ajaisin varmasti. Olen käynyt koeajamassa uusia ihania autoja ja voi miten niillä onkin ihanaa ajella.

Minä rakastan isoja autoja. Suurin rakkauteni tähän saakka on honda CR-V . Se on ehkä juuri minun egoni kokoinen auto. Tosin rakastan Citroen Picasson näkymää vaikka se ei olekaan niin ihana ajettava.

Ajamispelkoon ei liity pelkästään ajaminen vaan nimenomaan se koetilannepelko sekä useimmat epävarmuuden aiheuttajat eli toisten tiellä oleminen, virheiden tekeminen, muiden häiritseminen, toisten miellyttämisen tarve ym. Se, että joku raivoaa ratissa muille ajajille ei helpota kammoa lainkaan. Jos itse töpeksii ajaessa, kuulee kaikkien road ragejen kirskunat korvissaan.

Meidän herkkisten pitäisi kasvattaa kunnon killuttimet (anteeksi tämä sukupuolittunut ilmaisu mutta esim. myskiä saadaan myskihirven palleista ja sekin on erittäin voimakas feromoni) ja näyttää närhen munat (pallit vai munat? Samapa tuo) niille, jotka tarkoituksella tai tajuamattaan vähättelee ja mollaa.

Minä sitten ainakin ajelen upouudella mersullani pitkin parkkipaikkoja ja kolhin postilaatikot ja roskikset jos ne sattuvat tielleni.

Että myskiä vaan tuoksuttelemaan ja autonrattiin! Kyllä me siellä pärjätään varsinkin ilman niitä neuvojia! Perkele!