Usko, toivo ja rakkaus vai säännölliset tulot?

 

Me Naisissa oli mielenkiintoinen juttu köyhyydestä ja vähätuloisuudesta. Jutussa puhuttiin enimmäkseen terveydenhuollosta ja itsestään huolehtimisesta, mikä on pienituloiselle haastavaa. On jätettävä pois lääkkeitä ja ravitsevan ruoan hankkiminen on kallista. Päädytään makaroniin ja makkaraan koska se on edullisempaa.

Moni pienituloinen on myös jollakin tapaa syrjäytynyt. Ei ole työyhteisöä eikä selkeää päivärytmiä. Elämää varjostaa jatkuva epävarmuus. On vaikea pitää kiinni elämästä, elämänilosta, uteliaisuudesta ja kaikesta siitä, mitä ihminen yleensä elämää kohtaan tuntee. Positiivinen jännitys on tuntematon käsite.

Itse olen aina ollut pienituloinen. Se on osaltaan oma valintani koska työni on niin epävarmaa mutta toisaalta jotenkin on aina ollut töitä ja pärjännyt. Toisaalta olisin voinut valita ammatin, joka työllistää mutta toisaalta olen unelma-ammatissani ja se on se juttu, mikä pitää minut hengissä ja kiinni elämässä.

Köyhyydessä kuormittavinta on epävarmuus. Koskaan ei tiedä mitä seuraava kuukausi tuo tullessaan, onko töitä, onko rahaa, mitä jos tulee vakuutuslasku tai muu yllättävä meno?

Olin muutaman kuukauden apurahalla. Se oli paras hetki pitkään aikaan vaikka se olikin todella lyhyt pätkä. Parin kuukauden tulot oli tiedossa, pystyi hengähtämään hetken. Ei tarvinnut raapia kasaan kymppiä sieltä ja toista täältä. Kun apuraha loppui, kaikki oli yhtä epävarmaa kuin aiemmin mutta tuntui vieläkin stressaavammalta aloittaa kaikki alusta. Ja tähän päälle vielä päätään uudelleen nostava korona, mikä kasvattaa epävarmuutta entisestään. Moni työni, kun on opetustyötä, esiintymistä tai muuta ihmisten kanssa olemista.

Köyhyydessä ja epävarmuudessa on myös vaikea rakentaa elämää. Parisuhteessa minulla tuskin olisi mitään annettavaa paitsi jatkuva stressi ja kasa epävarmuuteen liittyviä ongelmia. Suurin osa ihmisistä on tottunut jonkinlaiseen vakauteen, minä tuskin osaisin enää elää jatkuvassa varmuudessa, ainakin pelkäisin, koska se romahtaa.

En ehkä enää uskaltaisikaan rakentaa elämää työn ulkopuolelle, vaikka siitä haaveilenkin toisinaan.

Olen huomannut epävarmuuden vaikutukset ja jatkuvan stressin myös kehossani. Kuusi vuotta olen sinnitellyt, siitä kaksi kuukautta hengähtänyt. Olen väsynyt. Myönnän. Elämän ei kuuluisi olla sinnittelyä ja jatkuvaa epävarmuutta. Kyllä minä kaipaan pysyvyyttä, jotain mistä pitää kiinni. Sitä en tiedä mikä se on se jokin. Ehkä usko, toivo ja rakkaus? Ehkä vain säännölliset tulot..