myski impi

Mitä minulle jäi kokeilusta?  Hämmennys voi olla ehkä kuvaavin sana. 9 kuukautta elämää jonkun ulkopuolisen tahon ohjeilla, sellaisen taho, jota ei koe omakseen, on todella rankkaa.  Mielenterveys on koetuksella sellaisen rupeaman jälkeen ja itseensä uudelleentutustuminen on paikallaan.  Olen vihdoin kevään aikana ryhtynyt huomaamaan mistä olen oikeasti kiinnostunut ja mitä haluan elämältä, itseltäni ja ympäristöltäni. Jatkuva  syyllisyys ja tarkkailu on hiljalleen jäänyt vähemmälle ja elämä alkaa olla nautittavaa.  Tämä oli hurja kokeilu, jonka uskon vaikutytaneen syvästi minuun ihmisenä ja taiteilijana. Uskon, että ymmärrän ihmisyyttä ja ihmisen toimintaa paljon paremmin ja uskon saavuttaneeni osan tavoitteestani, ymmärrän oman asemani naisena jaihmisenä selkeämmin, ymmärrän naiseutta, ulkonäköpaineita ja naiseuden historiaa paljon paremmin kuin aiemmin.  Onneksi elämme maailmassa, jossa voimme itse määrittää oman elämäme normit ja tavan elää. Vaatii vain rohkeutta elää omannäköistää

  Edellisestä kirjoituksesta on jo tovi. Tarvitsin tauon. Me Naiset-projekti oli rankempi kuin oletin ja vaati muutaman kuukauden toipumisen ja miettimisen. En ole vieläkään saanut ajatuksiani täysin jäsenneltyä mutta jotakin selkeyttä on jo havaittavissa. Olen keskittynyt lähinnä musiikin kuunteluun ja ilonaiheiden löytämiseen. En oikeastaan enää muistanut, mikä tuottaa minulle iloa, mikä tekee minun elämästäni hyvää ja mielekästä. Oli hämmentävää tajuta, että niin lyhyessä ajassa, kuin 9 kuukuatta, voi unohtaa itsensä. En tosin ole varma, olenko koskaan ajatellut tietoisesti sitä, mistä nautin ja mikä tekee juuri minut onnelliseksi. Olen vain tehnyt asioita ja mennyt eteenpäin. Nyt koitan ottaa erilaisen asenteen elämään ja oikeasti tutustua itseeni. Miten se ihminen, jonka kanssa viettää 24/7 voikaan olla niin vieras? En tiedä pystyykö kukaan määrittelemään itsensä tai edes oikeasti nimeämään asioita jotka tekevät onnelliseksi. Kaikki on kuitenkin lopulta aika mo

MINTTU SAARINEN Saako lihava nainen tanssia? 24.10. - 17.11.2020  Minttu Saarisen näyttelyssä videoteokset, maalaukset ja esinekoosteet puhuvat naiseudesta, elämästä ja kehollisuudesta. Lihavuuden stigma ei kohdistu vain ylipainoisiin naisiin vaan kaikkiin naisiin sosiaalisena ja emotionaalisena ongelmana.  Ruumiin paino ja koko ovat keskeisiä naisruumiin hyväksyttävyyden määrittelijöitä, mikä aiheuttaa riittämättömyyden tunteita ja estää nauttimasta täysipainoisesta elämästä.  Lihavuus symboloi kontrollin menetystä, sairautta, yhteiskunnan rappiota, laiskuutta ja älyllistä heikkoutta, monia sellaisia asioita, joita on historiassamme liitetty yleisesti naissukupuoleen. Tanssi puolestaan ilmentää älyllisyyttä, kulttuurin kehitystä, seksuaalisuutta, sulokkuutta ja yhteenkuuluvuutta. Tanssin voi siis käsittää lihavuuden vastakohtana.  Näyttelyni teokset käsittelevät naiseuteen ja naisen kehoon kohdistuvia vaatimuksia, rituaaleja, toiveita ja mielikuvia, joita yhteiskunnallinen keskustelu,

Noin kahden viikon päästä alkaa näyttelyni Saako lihava nainen tanssia? Galleria Koneessa Hämeenlinnassa. Olen uppoutunut näyttelyn teoksiin, ripustukseen ja teksteihin. Näyttelystä tulee henkilökohtainen, rohkea ja paljastava. Laitan itseni likoon kaikin mahdollisin tavoin, pieni häpeä ja jännitys on läsnä takaraivossa. Mielessäni pyörittelen kokemiani asioita Me Naiset-projektista, joka loppuu 16 päivän päästä. Tänään on keskiviikko. Lehti ilmestyi tänään. Olen jo muutama viikko sitten huomannut itsessäni irtautumista projektista. Loppusuora häämöttää ja omistautuminen alkaa hiipua. Yritän pinnistää ja lukea uusimman lehden. Sivulla 16 alkaa jo ahdistaa. Silmälasikehyksillä ilmettä kasvoihin, meikkivoidemainos, pikainen kertomus jonkun häämatkasta ja lukemista kirjoista, jonkun henkilön katsaus omaan syksyyn, rakkauteen ja keskenmenoon, kirjasuosituksia, apteekkituotemainos, kuvia meikatuista naisista, jotka katsovat kaihoisasti tai intensiivisesti hiukan kamerasta sivuun,

Aina välillä tulee vastaan ennakkoluuloja ja oletuksia ikäerosta parisuhteessa tai ystävyydestä. Edelleen näemme ikäeron jotenkin kummallisena, on ehkä yleisempää että yhdessä hengailevat ihmiset ovat jokseenkin saman ikäisiä. Minun lähipiirissäni ei ole ollut mitään normia tähän. Vanhemmillani oli lähemmäs 20 vuotta ikäeroa eikä ystäviäkään jaoteltu iän mukaan, oli kaikenlaisia ja ikäisiä miehiä ja naisia. Iästä tai ikäerosta ei puhuttu oikeastaan ollenkaan, vanhenemisesta ja ruumiin rapistumisesta ehkä, mutta ikä sinällään ei ollut koskaan mikään kysymys. Ehkä tästä syystä en ole koskaan ymmärtänyt ikää erottavana tai yhdistävänä tekijänä. Ikä on numeroita, toisilla se näkyy kehossa, toisilla muunlaisena kehityksenä, joillakin molempina. Pääasiassa (toivoisin) eletyt vuodet tuo kokemusta, näkemystä ja itsevarmuutta niin ja tietenkin tasaisuutta. Kaikilla ei niitäkään. Minulla on kaiken ikäisiä ystäviä, vanhimmat ehkä siinä 70 ikävuoden hujakoilla, nuorimmat 25. Eroa on ain

Viimeisimmissä lehdissä on ollut haastatteluja jääkiekkoilijoiden vaimoista, entisiä missejä ja malleja, somasti luovia, terveysalan yrittäjiksi ryhtyneitä, äitejä, kodin hengettäriä. Kotona kiltisti odottavia, puolisoaan tukevia ja edustavia ihanuuksia. On puhuttu rakastumisesta, auvoisesta suhteesta alamäkineen ja ongelmineen, kuitenkin aina toisiaan tukien, idyllisessä kodissa ja niin edelleen. Ei ihme, että hienoista kotirouvista ja jalkapallovaimoista on tehty sarjoja ja heidän elämänsä seurataan. Kaikki on niin ihanan idyllistä, mitään ei puutu. Kuitenkin jollain tapaa yritetään luoda kuvaa ”mekin olemme vain ihmisiä” mutta sekin jää pinnalliseksi yritykseksi, sillä kulissien ja täydellisyyden ylläpitäminen on kuitenkin se pääasiallinen tehtävä. Tämä itse asiassa pätee lähes kaikkiin julkisuuden naisiin. Lähes jokainen jossain välissä julkista elämäänsä haluaa painottaa ihmisyyttään mutta kuitenkin jatkaa samaan malliin idyllisen elämän esiintuomista. Mikä meitä kiehtoo